Saletisti viimeinen!

Kuten eilen videolla mainitsinkin, olin tiistai-illalla Night Challenge -yössprinttisuunnistuksessa. Sprinttisuunnistus eroaa sillä tavalla tavallisesta suunnistuksesta, paitsi että radat ovat lyhyempiä niin myös maasto on erilainen. Suunnistusta harrastetaan yleensä metsässä, mutta sprintti käydään rakennetuilla alueilla, joissa on muun muassa pihoja, teitä, rakennuksia ja puistoja. Edellytys on, että maasto on nopeakulkuista. Sprintti on nopeatempoista ja ennakointia vaativaa suunnistusta. Viime kesänä MM-sprinttisuunnistukset käytiin Venetsian kapeilla kaduilla. Aika hurjaa!

Mä olen viime talvena ollut korttelirasteilla kerran, mutta siinä on mun kokemus sprinttityylisestä suunnistuksesta. Joskin korttelirasteilla radat on suurpiirteisempiä ja pitempiä, sillä järjestävä seura Pihkaniskat ilmoittavat viime kauden radoiksi n. 2-3 km, 5-6 km, 8-9 km ja 11-12 km. Helsinki Night Challengessa alueet ovat todellista lähiöaluetta pienellä twistillä. Eilen esimerkiksi muutamat rastit olivat kalliomaisella puistoalueella, jossa oli vallihautoja sotkemassa liikkumista. Vähän jännittynein tunnelmin lähdin hölkkäilemään lähtöpaikalle, joka oli reilun kolmen kilsan päässä kotoani. Mietin pitkään mitkä kengät laittaisin, mutta nastarisuosituksesta huolimatta päätin laittaa tavalliset lenkkarit, joka osottautui hyväksi valinnaksi, sillä katua reitti oli suurimmaksi osin. Olin ilmoittautunut ennakkoon, joten sain kartan pari euroa halvemmalla kuin mitä se olisi maksanut ilman ennakkoilmoittautumista. Firman sponssaamat liikuntasetelit menee ainakin mulla hyvään käyttöön, eli niillä käytännössä tuetaan mun suunnistusharrastusta ainakin.

Lähtö tapahtui niin, että lähtöleimauksen jälkeen sai ottaa kartan käteen, eli kello alkoi tikittää heti. Ja voi luoja, mä olin pihalla ja mietin, mihin oon oikein tullut. Takaraivossa jyskytti ajatus, että pitäisi juosta nopeasti, mutta kun mulla kesti siinä katuvalossa otsalampun kanssa vaikka kuinka kauan hahmottaa, missä mä olen ja mihin pitäisi mennä. Sitten kun tajusin, että suoraan vaan ekalle rastille, meinasin tosissaan juosta ohi. Mittakaava oli sprinttisuunnistukselle tyypillinen 1:4000, joka tarkoittaa, että yksi sentti kartalla vastaa 40 metriä luonnossa. Normaalisti suunnistuksessa mittakaava on 1:10000. Ei ihmekään, ett'eEnsimmäinen rasti tuntui tulevan vastaan heti. Sitten siinä pyörin ja pyörin, ennen kuin löysin oikealle rastille. Rasteissa ei ollut heijastimia, joten ne oli vaikea erottaa rakennuksista ja istutuksista. Yleensä tulin lähelle rastia, mutta meni hetki, ennen kuin löysin rastilipun. Ensimmäiset rastit meni vähän sumussa, sinnepäin ja hitaasti. Pikkuhiljaa alkoi löytyä vähän rytmiä, kunnes tuli ensimmäinen tosi pitkä rastiväli. Menin sitten sekaisin suunnista, ja juoksin väärää tietä pitkin. Aloin ihmetellä, miksei tie tule jo vastaan eikä muitakaan juuri näy, kunnes tajusin missä oon. Olin juossut varmaan 300 metriä ohi risteyksen. Noo, ei kun takaisin, ja löytyihän oikea paikka sitten lopulta. Harmitti, koska tossa tuhlasin monia minuutteja. Taisin olla tuolla välillä kaikkia muita vähintään 5 minuuttia hitaampi, mikä on todella paljon sprintissä.

Pummin jälkeen pääsin rytmiin, ja aloin pikkuhiljaa tajuta sprinttisuunnistuksen saloja. Kartasta pitää nopeasti hahmottaa pieniä yksityiskohtia ja tehdä fiksuja valintoja. Tämä oli haastavaa pimeässä varsinkin. Viimeiset rastivälit kulkivat kallioisen puistoalueen ja vallihautojen läpi ennen ihan viimeisiä katuosuuksia. Olin lopussa jo ihan fiiliksissä suunnistamisesta, enkä ollut tajunnut, että katusuunnistuskin voi olla noin hauskaa. Maaliin saavuin kunnon spurtin saattelemana. Tulokseni oli 43 minuuttia, joka oli selkeästi naisten sarjan huonoin. Mutta mua ei oikeasti haitannut ollenkaan! Olin ekaa kertaa pimeässä sprinttisuunnistuksessa, joten mun täytyy olla itselleni armollinen. Ei kukaan ole seppä syntyessään! Mä olen tosi tyytyväinen, että uskalsin lähteä mukaan, vaikka katsoin aiemmista Night Challenge-tuloksista, että melkoisia menijöitä siellä on ollut mukana. Mua jännitti kauheasti lähteä, mutta suunnistaessa ei jännittänyt ollenkaan! Se vie kyllä ajatukset täysin siihen itse suoritukseen.

Tiistain sprinttikartta

Mä tahdon tällä esimerkillä rohkaista teitä kaikkia kokeilemaan jotain uutta juttua. Voi lähteä rohkeasti mukaan, vaikka tietäisi, ettei tule pärjäämään muille. Mäkin arvelin, että olen varmaankin huonoin, mutta uskalsin silti lähteä mukaan. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelee, vaan ainoastaan omalla asenteella on väliä. Mä halusin kokeilla sprinttiä, ja tämä yösprintti tuntui todella upealta tapahtumalta. Sitä se olikin, ja onneksi lähdin kokeilemaan suunnistusta Night Challengeen. Jos en koskaan uskalla kokeilla ensimmäistä kertaa, en voi koskaan kehittyäkään. Ensi kerralla olen varmasti vähän fiksumpi taas, ja en toivottavasti toista omia samoja virheitä. Ja vaikka toistaisin, niin mitä väliä?! Pääasia, että mulla on kivaa! Olkaa itsellenne armollisia, jooko?

Sen verran hauskaa tuo yösuunnistus katuvalojen ja otsalampun loisteessa oli, että taidan lähteä toistekin. Kotiinpäin hölkätessä harmittelin, että "edessä on muutama kilsa tavallista hölkkää, mieluummin juoksisin rastien perässä"! Nämä Night Challengen etapit loppuivat tähän neljänteen osakilpailuun, mutta ne saavat jatkoa vielä kolmella osakilpailulla. Käykää kokeilemassa, miltä sprinttisuunnistus Helsingin kaduilla tuntuu ;) Ja talvella onneksi ei tarvitse suunnistusharrastusta kokonaan haudata, vaan Korttelirasteja järjestetään talvisin. Jes!

Milloin sinä olet viimeksi ollut iloinen siitä, että lähdit kokeilemaan jotain uutta? Mitä haluaisit kokeilla, mutta et tiedä, uskallatko?