Lomareissu osa 2: Segla on Senjan helmi

Lomareissu suuntautui tänä kesänä Norjaan, jonne ajeltiin Kilpisjärven (osa 1) kautta. Vaikka rakastankin Suomen luontoa vihreiden metsien, aakeiden peltojen, upeiden vesistöjen sekä pohjoisen mahtavien tunturimaisemien vuoksi, niin silti maisemat muuttuvat melko äkkiä aivan huikeiksi Norjan rajan ylityksen jälkeen. Tunturit alkavat kasvaa, mittasuhteet muuttuvat huomattavasti ja viimeistään siinä kohtaa, kun upea valtameri astuu kuvaan, olen ihan myyty.

Norjan luonto on kaunis, jylhä, lähes eeppinen. Ajoimme ensimmäisenä kohteenamme Senjan saarelle, josta olin lukenut hyvää. Kuulemma Norja pienoiskoossa ja kauniita, mahtavia vuoria meren äärellä. Senja vakuutti ja ei vakuuttanut. Piipahdus noinkin laajalla alueella oli liian lyhyt, vain yhden päivän mittainen. Varmasti olisin vielä enemmän myyty, jos olisimme kolunneet paikkoja vielä enemmän läpi ajan kanssa. Senjan ehdoton hyvä puoli oli se, että turisteja ja matkailijoita oli huomattavasti vähemmän, kuin Lofooteilla. Teillä sai ajella kaikessa rauhassa ja levähdyspaikoilla olla keskenään. Maisematkin saaren pohjois- ja länsi-osissa olivat aivan mahtavat, vuorten ja vuonojen peittämät. Olin bongannut Instagramista upean kuuloisen vaelluskohteen: Seglan huiputuksen.

Segla on 639 metrin korkeudessa oleva huippu, jota reunustaa meri. Etenkin vuoren toinen puoli on aivan piikkisuora, ja huipulta ja sen harjanteelta on jyrkkä pudotus suoraan mereen. Seglalle johtaa merkitty vaelluspolku, mutta sitä on hyvin vaikea löytää, jos ei tiedä mistä etsiä. Minulla oli sattumalta tarkka karttakuva vaellusreitistä, joten löysimme reitin lähtöpisteeseen melko hyvin. Segla löytyy Fjordgårdin kylästä, ja jos tarkasti seuraa tien 862 opasteita, on viittaus vaellusreittiin kyllä löydettävissä. Tarkka lähtöpaikka on erään tien päässä, joka löytyy, kun ajaa tietä numero fv275 Fjordgårdiin päin ja kääntyy pian kapean tunnelin jälkeen jyrkästi vasemmalle. Tien varteen voi myös jättää auton. Meidän vaelluksen aikana parkissa oli noin kymmenen autoa, mutta vaelluksella näimme vähemmän vaelluskuntia. Vaellusreitin lähtöpäässä näkyy opastus Seglalle, joten kun tietää mitä etsii, löytyy oikea reitti helposti.

Vaelluksen reitti.

Alku reitistä on helppoa nousua ja polkua, mutta noin kilometrin kävelyn jälkeen polku jyrkkenee selkeästi.  Jo parkkipaikalta voi vähän hahmottaa, mihin reitti tulee päättymään. Huipun näkee kuitenkin vasta ensimmäisten kunnon nousujen jälkeen, kun saavutaan harjanteen päälle, jossa on näkymä täysin uudelle vuonolle. Tässä kohtaa maisema alkaa olla todella hurja ja hieno. Harjanne on todella jyrkkä meren puolelle ja näkymä vuorille on aivan sanoinkuvaamattoman upea. Me otimme tämän vaelluksen aikana vauhdin kanssa aivan rauhallisesti ja hengittelimme vain raitista ilmaa ja ihastelimme luonnon ihmeitä. Piti ihan muutaman kerran räpyttää silmiä, että "ollaanko me oikeasti täällä näiden huippujen ja meren ympäröimänä". Kyllä me oltiin! Näkymä oli varmasti yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Ellei hienoin.

Tässä kohtaa reitti alkoi jyrkkenemään, mutta hurjin oli vielä edessä...

Vaellusreitti lähti tästä kohtaa kulkemaan pohjoiseen harjanteen laitamaa pitkin ja noustiin erittäin jyrkästi kohti Seglan huippua. Näkymät joka puolelle olivat aivan epätodelliset, ja vaelluksen teki hurjaksi jyrkkä kallionseinämä mereen vasemmalla puolella. Mä totesin jo Besseggenissä vuosi sitten vaeltaessa, että nautin jyrkällä harjanteella kapuamisesta. Adrenaliini virtaa, kun reitti on hieman extreme. Koska olen kuitenkin nykyään melko herkkä korkeille tai jyrkille paikoille, niin reitti ei missään nimessä saa olla liian extreme, ja kiipeilijää musta ei varmasti koskaan tule. Aivan liian pelottavaa. Pieni kutina mahassa kuitenkin tuo lisäjännitystä ja elämyksellisyyttä vaellukseen. Huipulla hurjuus palkitaan ja maisemat ovat mielettömät, kuten tälläkin kertaa. Mä olen sanonut tämän useastikin, että puolet maiseman kauneudesta tekee sen, että on nähnyt omin jaloin vaivaa sen saavuttamiseen. Mä en ikinä pystyisi ihastelemaan maisemia vain auton ikkunasta, vaan mun on päästävä kokemaan ja näkemään ne omin jaloin. Ja onhan tosiasia se, että ylhäältä maisemat ovat vain vielä piirun verran komeammat, kuin alhaalta. Eikö?

1,9km, 590 nousumetriä, 1,5 tuntia taukoineen. Siinä meidän vaellus ylös. Eli jyrkästi mentiin, samoiten hitaasti maisemia ihastellen ja ihmetellen. Mä nautin suunnattomasti pienistä päivävaelluksista, kun niissä yhdistyy pienet fyysiset ponnistelut, luonnon kokeminen ja siellä läsnäoleminen ja nautiskelu. Paras tunne on aina ylhäällä. Pukea kuoritakkia päälle lämmittämään, syödä rauhassa eväitä, nauttia maisemista ja siitä hiljaisuudesta. Ei ole kiire minnekään. Aivan mahtavaa!

Seglan nousussa mietin vähän, miten päästään sieltä hurjalta harjanteelta alas, mutta alastulo olikin helpompi kuin luultiin. Tultiin lopulta aika reippaasti lähes puolta nopeammin alas kuin ylös. Fiilis tällaisten vaellusten jälkeen on kyllä huikea. Ruoka maistuu ja unta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauan.  Ainiin, tiedostan, että meillä osui taas keli ihan nappiin tälläkin reissulla. Ei vois paljon parempia säitä olla Pohjois-Norjassa. Olen kiitollinen!

Tuolla me oltiin hetki sitten...!

On Senjassa muutenkin aika hienot maisemat...

Jos olet pohjoisessa, aja Senjaan, mene Seglalle. Sitä ei voi tajuta kuvista, vaan se on koettava itse!

Lomareissu osa 1: Alustus matkasta ja Kilpisjärvi

Meidän kesäloman reissu suuntautui tänäkin vuonna rakkaan naapurimaamme upean luonnon äärelle. Kaikki tiet vievät Norjaan, eikö vain? Ainakin kannattaisi, sillä sen verran kaunista siellä on. Viime kesänä kävimme roadtripillä Keski-Norjassa, jossa ihastelimme mahtavia maisemia ja teimme kaksi unohtumatonta päivävaellusta; 11 kilometrin edestakainen vaellus Trolltungalle ja Besseggenin vaellus Jotunheimenin kansallispuistossa. Kuten jo silloin kirjoitin, pala sydäntä jäi Norjaan. Ja sinnehän oli takaisin päästävä.

Norjassa on leppoista. Nauttii koko keho ja mieli!

Tänä vuonna päätimme ajaa ylös pohjoiseen ja otimmekin lomareissumme pääkohteeksi Lofoottien saarirykelmän. Lofooteista olin haaveillut jo yli kymmenen vuoden ajan. Tiesin, että jotain kaunista vuorien ja meren yhdistelmää tulisimme näkemään, mutta pakko sanoa, että en todellakaan osannut odottaa mitään niin huikeaa, mitä todella pääsimme näkemään ja kokemaan. Päätimme pistäytyä reissulla myös Kilpisjärvellä, jossa meillä jäi neljä vuotta sitten Saanan valloitus kesken rantasaunavarauksen vuoksi ja Senjan saarella Norjassa, josta olin puolestani lukenut paljon hyvää. Matkan kohokohtia ja hienoja paikkoja tutkailin vain jonkun verran etukäteen, kun lueskelin pari matkakertomusta Pohjois-Norjasta. Hienoja paikkoja bongasin myös instagramista. Avasin paikkamerkinnät Google Mapsissa ja merkitsin talteen. Näin nykyaikaisella taktiikalla löysimme monen monta upeaa paikkaa!

Pakkasimme viime vuoden tapaan Kimmon perheen pakun täyteen reissukamojamme. Patjat levitettiin lattialle, makuupussit ja peitot mukaan sekä tyynytkin, ruokaa tarpeeksi (valmiita pussiruokia ja säilykkeitä kuten hernesoppaa, pastaa, papuja ja tomaattikastikkeita) ja retkikeitin valmiuteen. Maastolenkkarit, vaelluskengät ja crocsit toki mukaan myös, ja niinikään lämpimiä vaatteita, pipoja ja hanskoja. Hyvää ja leppoista reissu- ja retkimieltä! Kahdeksan yötä oli tarkoitus nukkua taas pakussa. Telttakin oli varuilta mukana, mutta taas jälkeen kerran pakun helppous vei voiton. Siinä kun kellahdettiin illan tullen väsyneenä "valmiiseen sänkyyn" tai kun yöllä kuunneltiin sateen ropinaa kattoa vasten, olimme erittäin tyytyväisiä mahdollisuudesta reissata pakulla.

Ensimmäinen aamupala ja ensimmäinen poro reissussa!

Lähdimme liikkeelle tiistaina 9.8 Varsinais-Suomesta ja ajelimme niin pitkälle kuin ehdimme. Pidimme stopin Oulussa, jossa moikkasimme toripoliisia ja kävimme kaverimme suosituksesta burgerilla. Jatkoimme matkaa Pelloon asti, jossa laitoimme pakun parkkiin ja kävimme unille. Pitkä ajopäivä väsytti kunnolla ja nukuimme makoisasti. Seuraavana päivänä ajoimme lähes 400 kilometrin matkan Kilpisjärvelle, jossa pääsimme ensimmäiseen kohteeseemme. Päätimme ajaa auton Kilpisjärven retkeilykeskuksen alueelle, josta meille aukesi tilaisuus käyttää ruokakatosta, suihkuja ja saunoja sekä vessoja. Kokkailimme heti ensimmäisenä lounasta keittokatoksessa, josta löytyivät niin kattilat, pannut, sähköliedet kuin pesualtaatkin. Hernekeitto ja näkkäri maistuivat hyvältä, kuten aina reissussa ja ulkoilmassa.

Ruokailun jälkeen lähdimme valloittamaan Saanaa. Viimeksi olimme varanneet rantasaunan retkeilykeskuksesta (iso suositus tunnelmalliseen puusaunaan ja hyiseen pulahdukseen!), joten Saanan huippu jäi valloittamatta. Nyt otimme revanssin. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lähdimme kaupamaan Saanalle. Vastassa oli tutut portaat. Askelma askelmalta nousimme ylös rinnettä, ja koko ajan näkymät aukenivat kauniimmiksi ja kauniimmiksi. Näkymä Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan on silmien edessä yhtä aikaa, joten Saanalla todella tuntee olevansa tuntureilla. Rappusten jälkeen kivikkoinen polku nousee hiljalleen kohti Saanan huippua, joka saavutetaan noin 4 kilometrin kulkemisen ja 550 nousumetrin jälkeen. Saanan vaellus on helppo, joten voin suositella sitä kaikille. Fiilis on kuitenkin hieno, ja harvemmin Suomessa pääsee yli tonnisia huippuja valtaamaan. Me nautimme Saanan maisemista ja hienosta reitistä. Fiilistelimme ylhäällä, ennen kuin lähdimme kävelemään alas kohti retkeilykeskusta.

Vaikka reitti on helppo, kannattaa silti aina muistaa, että jopa tuntureissa on kivikkoista. Askelten kanssa on syytä olla varovainen ja edetä rauhallista vauhtia, niin silloin maisemistakin saa kaikkein eniten irti. Meidän lomareissulla yhdistyi liikunnalliset ponnistukset ja rauhallinen luonnon ihailu, joka sopii meille kuin nakutettu. Lomalla ei saa eikä pidäkään olla kiire mihinkään. Retkeilykeskukseen saavuimme vasta illalla muutaman tunnin vaelluksen jälkeen, mutta ehdimme hyvin vielä saunavuoroille. Ainakin naisten yleisestä leirintäalueen saunasta oli hyvät näkymät tunturille ja löylyäkin riitti koko porukalle. Oli niin ihana päästä saunaan ja peseytymään, tiedossa kun olisi Norjan puolella aika monta suihkutonta yötä. Otin siis kaikki irti tästä mahdollisuudesta.

Seuraava päivä valkeni hieman utuisena, mutta emme antaneet sen häiritä. Söimme aamiaista luxusmaisesti Kilpisjärven retkeilykeskuksen aamiaisbuffetista, ja olipa ihanaa vielä mättää tuoreita leipiä, jugurttia ja marjoja sekä lämpimiä kananmunia naamaan. Hyvästä kahvista puhumattakaan. Seuraava viikko tultaisiin elämään pussipuuroilla ja pikakahvilla. Toki nekin maistuvat hyvältä tietyssä mielentilassa ja hienoissa maisemissa, mutta siitä lisää sitten seuraavassa osassa, jossa palaan mahtaviin päiviin Norjassa. Pää on vieläkin ihan pilvissä, kun mietinkin mitä kaikkea saatiin kokea ja nähdä.

Symppis Kilpisjärvi iltavalaistuksessa

Kilpisjärven retkeilykeskuksen aamupala

Oletko sinä käynyt Kilpisjärvellä tai Saanalla? Millainen on sun unelmien road trip? :) Oletko käynyt tai haaveiletko Pohjois-Suomen tai -Norjan reissusta?

Hihhulit Retkirogaining SM 24h -tapahtumassa

Terkkuja lomalta! Norjan reissun vuoksi blogi hiljeni aika tylysti kahdeksi viikoksi, mutta nyt ollaan taas netin äärellä ja on aikaa kirjoitella enempi. Vaikka hirveästi tekisi mieli jakaa mahtavia Norjan reissutunnelmia, niin palaan silti lineaarisessa järjestyksessä loman aloitustunnelmiin. Mun loman ensimmäiset päivät tuli vietettyä meinaan rakkaan harrastuksen parissa, kun vuorossa oli kauan odotettu "ihmiskoe", elikkä retkirogainingin 24 tunnin SM-kisa. Tätä oltiin yli puoli vuotta Tiinan kanssa odotettu ja vihdoin päästiin kunnolla rogainingin maailmaan pitkään sarjaan. Ei todellakaan olisi kiire minnekään.

Suunnittelua...

Oltiin sovittu, että suuri voitto olisi, jos käyttäisimme noin 20 tuntia annetusta kisa-ajasta, joka tarkottaisi aamukahdeksaan asti liikkumista luonnossa. Kilpailuaika siis alkoi klo 12 lauantaina ja päättyisi samaan aikaan sunnuntaipäivällä, vuorokautta myöhemmin. Karttojen jako alkoi jo yhdeksältä aamulla, joten tiedossa oli aikainen herätys ja lähtö pääkaupunkiseudulta kohti Someroa ja Liesjärven kansallispuistoa, jonka kupeessa tapahtuma käytiin. Kuudelta herääminen ei enää paljon tuossa tulevassa univajeessa paljon painaisi. Olimme tapahtumapaikalla hyvissä ajoin kahdeksan jälkeen ja laitoimme Tiinan kanssa Hihhuleiden suunnittelupaikan kuntoon karttojen jakoa varten. Kartat saatuamme olimme hyvin intensiivisesti kiinni reittisuunnitelman laannissa. Ei ole varmaan koskaan kolme tuntia mennyt niin nopeasti kuin tuona lauantaisena aamuna. Saimme kuitenkin ihan hyviä suunnitelmia aikaiseksi. Päätimme tehdä yhden isomman lenkin, pitää kunnon ruoka- ja vaatteidenvaihtotauon kisakeskuksessa ja lähteä uudelle, lyhyemmälle kierrokselle. Ensimmäinen lenkkimme suuntautui kartan koillisosaan, Melkuttimen alueelle. Toiselle lenkille jätimme enemmän pelivaraa ja vaihtoehtoja sen hetkisen kunnon ja fiiliksen mukaan.

Karttojen jako alkamassa

Söimme vielä aamupalaa, pakkasimme kiirellä tavarat, suljimme puhelimet sinettikassiin ja kiiruhdimme lähtöviivalle. Olimme valmiina ehkä viittä minuuttia ennen lähtöä, joten todellakin käytimme kaiken annetun ajan, joka liikeni. Fiilis oli korkealla, sillä nyt vihdoin pääsisimme liikkeelle! Olimme terveitä, olimme suunnitelleet reitin, kaikki oli hyvin ja nyt tämä seikkailu vasta alkaa, jee! Lähdimme hölkkäilemään erittäin rauhallisesti eteenpäin. Aikaa kyllä olisi ja mikään kiire meillä ei ollut. Oltiin sovittu, että yritetään edetä ensimmäinen kierros pääasiassa hölkäten ja ylämäkiä sekä vaikeimpia metsäkohtia kävellen. Toinen lenkki mentäisiin sitten jaksamisen mukaan. Ensimmäinen rasti löytyi porukan mukana helposti, vaikka aivan selkeintä reittiä emme mielestämme rastille tullutkaan. Letka vain veti puoleensa ja hyvinhän rasti sielä vastaan tulikin. Jes, pistetili avattu. Tämän jälkeen porukka hajaantui selkeästi ja saimme jo lähes keskenämme edetä kohti seuraavia rasteja. Rastit löytyivät mukavasti ja päivä eteni kauniisti. Keli oli suosiollinen, joskin vähän turhan lämminkin. Toisaalta kun ennuste oli sadetta koko vuorokaudeksi, niin ei auringonpaiste kamalasti harmittanut. 

Päivän ekoja rasteja...

Ensimmäinen tauko pidettiin Kivijärven laavulla, jossa kävimme vessassa ja söimme patukkaa ennen kuin jatkoimme matkaa seuraaville rasteille. Pian tulikin selkeästi koko rogainingin vaikein ja raskain väli, kun 90 rastilta matka 99 rastille kulki järven rantaa pitkin ihan polutonta tiheikköä pitkin. Parin kilometrin rymyäminen tuntui kestävän ikuisuuden mutta lopulta rasti tuli vastaan ja näimme muitakin ihmisiä joiden kanssa päivittelimme kamalaa ryteikköä. Heh. Rastit ennen Melkutinta olimme kokeneet ennakkoon haastavimmaksi, mutta suunnistus onnistui kuin unelma ja rastit löytyivät helposti. Jee. Seuraava tauko pidettiin Melkuttimen laavulla, jossa pidimme sadetta ja söimme vähän isommin. Minä söin leipää. Pian sade laantui ja me emme kovin kovaan myräkkään joutuneetkaan. Ilmeisesti lauantain kuuro oli ollut paikallinen. Melkuttimella alkoi aurinko paistaa ja kun ilta oli muutenkin tyyni, oli erittäinen kaunista ja ihanaa. Kaikki oli tässä vaiheessa tosiaan hyvin ja reissu eteni suunnitelmien mukaan. Ainoastaan vesi alkoi olla loppu ja päätimme jättää ison 10 pisteen rastin väliin ja oikaista vesipisteelle, molemmilta kun oli juomat loppu. 

Rogainingin huoltorasteilla ei muuta ole kuin vettä!

Juomarakot täytettyämme totesimme, että mitään hätää ei ole ja energiaa repuissa oli tarpeeksi, joten päätimme vähän pidentää ensimmäistä kierrosta, kun oli suunnistus ja hölkkä sujunut niin hyvin. Haimme kaikki mahdolliset rastit kartan oikeasta yläkulmasta juomapisteen jälkeen. Ennakkoon haastavin väli oli löytää rastilta 40 rastille 70 ison suon läpi. Mittakaava taas hämäsi ja suo oli todella iso oikeasti. Epätoivo meinasi jo yllättää, mutta lopulta löysimme kumpareelle ja oikean rastin luo. Ja vielä juuri ennen kuin aurinko painui horisonttiin. Pimeässä ojitetulla suolla liikkuminen olisi ollut ikävää. Nyt sai kaivaa lamput esiin. Kello oli vähän yli kymmenen illalla ja olimme olleet liikkeessä siis jo yli 10 tuntia. Mahtavaa. Yleensä olemme jo tässä kohtaa viimeistään lopetellut suoritusta 12 tunnin roganinigeissa, mutta nyt oli vielä yli puolet kilpailuaikaa jäljellä. Outoa ja kiehtovaa. Jalkoja alkoi jo painaa tässä kohtaa. Rastin 39 löysimme helposti mutta saapuminen kisakeskukseen ei meinannut luonnistua. Pyörimme latupohjilla ihan turhaan, kun olisimme voineet tulla suoraan tietä pitkin koululle. Huoh. Mutta meillä alkoi olla jo ajatukset kuivien vaatteiden vaihtamisessa ja syömisessä.

Aamuyöllä Eerikkilässä

Kilpailukeskuksessa pidimme lähes tunnin tauon. Söimme leipää ja sipsejä ja joimme mehua. Vaihdoimme kuivaa vaatetta päälle, jopa kuivat kengät. Otimme vaellussauvat mukaan ja lähdimme vaappumaan lämpimään kesäyöhön. Järjestäjätkin taisivat meitä naureskella, kun olimme jo aika hysteerisen väsyneitä puolen yön jälkeen.. mitenköhän tytöt pärjäisivät loppumatkan?! Hyvin pärjättiin. Tehtiin sotasuunnitelma ja edettiin vuorotellen hölkäten ja sauvakävellen. Aluksi pystyimme vielä hölkkäämään pitkiäkin pätkiä, ainoastaan ylämäet kävellen, mutta loppua kohden otimme itsellemme etappeja: tuo väli sauvakävellen, tuo väli juosten, sitten taas seuraava tiepätkä kävellen... näin pitkätkin rastivälit etenivät nopeasti. Aamun sarastaessa olimme Eerikkilän urheiluopistolla. Pidimme juomatankkaustauon ja söimme "aamupalaa".  Aamun koitossa teimme virhearvioinnin, kun rastille 97 ei päässytkään etenemällä urheiluopistolta kapeaa kaistaletta pitkin, sillä piha-alue tuli vastaan keskelle polkua. Jouduimme palaamaan useampia satoja metrejä takaisin ja kiertämään tietä pitkin. Matka rastille oli pitkä pitkospuista pitkin, mutta vihdoin sekin tuli vastaan. Tässä kohtaa päätimme jalkojen särkiessä suunnata vaan niin nopeasti takaisin kilpailukeskukseen, kuin vain muutamat rastit ottamalla pääsemme. Aamu oli täällä ja olimme jo henkisiä voittajia.  Rastin 58 jälkeen yritimme vielä osua rastille numero 49, mutta polku johtikin jo kilpailukeskukseen vievälle autotielle ja päätimme, että tämä riittää. Rasteja ja matkaa oli kertynyt jo tarpeeksi, aamu oli täällä ja olimme olleet valveilla jo reilusti yli vuorokauden. Huhhuh. Vaapuimme kisakeskukseen, mutta vielä pääsimme etenemään hölkkääkin. Jalkapohjat oli hellänä. Maalileimauksen jälkeen kaivoimme sinettipussista Suunnon GPS-kellon, joka oli tiltannut jo ennen lähtöä. Emme siis saaneet matkaa mitattua, mutta jälkeenpäin olemme arvioineet, että matkaa tuli varmasti lähemmäs 90 kilsaa.

Suihkun raikkaana, väsyneenä mutta onnellisena!

21 tuntia 25 minuuttia, 57 km linnuntietä, 185 pistettä, sijoitus naisissa 4/13. Ei huono. Ihan ylitimme itsemme ja olemme todella tyytyväisiä omaan tekemiseen. Mikä parasta, me ei riidelty Tiinan kanssa yhtään ja nautimme oikeasti joka hetkestä. Tai no, aamuviiden jälkeen kipuja oli jalkapohjissa aika paljon, ettei ihan joka hetki nautintoa ollut. Taisin silloin sanoakin että "ei koskaan enää yli 12 tunnin matkaa". No eipä... kyllähän tuollainen vastaavanlainen nyt jo taas kiinnostaisi. Nyt olisi kokemustakin, miten oma kroppa ja ennen kaikkea pää toimii noin pitkän liikkumisen jälkeen. Rogaining on huippua ja varsinkin kun sitä saa tehdä oman ystävän kanssa. Ystävän, joka kunnioittaa toista sellaisena kuin on. Me todella täydennämme Tiinan kanssa toisiamme ja siksi Hihhulien meno on niin hyvää kuin se onkin. Kiitos siis Tiinalle tästä upeasta elämyksestä. Aivan huikeaa! Suihkun ja hampparin jälkeen olin aika valmista kauraa unille. Palautuminen lähti samantien käyntiin...

Olipahan rogaining!! Oliko joku muu mukana Retkirogainingissa? Oletteko liikkuneet yhtä pitkään koskaan? Miltä tällainen touhu kuulostaa? :)

Automaattinen vastaus: Olen lomalla!

Vihdoin oli minun vuoroni laittaa lomavastaaja töihin päälle, ja lähteä kolmeksi viikoksi vapaalle. Moni kollegani on jo tullut lomilta takaisin, tai tulee viimeistään ensi maanantaina. Meitä oli vain pieni kourallinen, kun lomailee nyt tai jäi juuri lomille. Tunne on uskomattoman huikea. Tätä hetkeä on odottanut innolla, mutta ei ole toivonut sen tulevan liian nopeasti, ettei kesä mene ohi liian äkkiä. Olenkin puuhaillut kaikenlaista ihanaa kesällä. Olette nähneet viime aikoina vain urheilullisia kohokohtia, mutta on kesääni mahtunut paljon muutakin.

Tässä pieni ripaus jotain kesän helmihetkiä puhelimen kätköistä kaivettuna.

Juhannus Saimaalla oli taas niin rentouttavaa. Alkukesän kohokohta, perinne jo!

Heinäkuun ekana viikonloppuna oltiin turisteja kotikaupungissa Helsingissä kun saimme vieraita tänne. Kiertelimme pisin Eiran rantaa.

Hyvän ystäväni polttareita juhlittiin heinäkuussa. Leivoin brunssille mahtavan basilika-avokadokakun.

Maalla viihtyy kaikki! ..Myös uudet kissanpennut. :)

Eväsrasiaan eksyy kesäisin useasti salaattia.

Otettiin Kimmon kanssa perinteinen minigolf-kierros. Kävisin taas!

Käytiin ystäväporukalla Lintsillä iltarannekkeella. Voi pojat, jos olisin saanut kuvan illan viimeisestä vuoristoratakyydistä. Aurinko laski aika nätisti Helsingin taakse.

Tampereella oli upea viikonloppu tyttöjen kanssa. Kävimme iltauinnilla perjantaina.

Pispala oli sympaattinen paikka. Kivoja puutaloja, hulppeat näkymät ja paljon portaita. Cafe Pispalan brunssi oli erinomainen myöskin.

Mansikoita on tullut syötyä. Tässä kesän ykkösherkku!

Paljon ehtii, vaikka ei oliskaan ollut vielä lomalla. Saa nähdä paljon lomalla tulee tehtyä ja nähtyä.. se on ainakin varmaa, että löhötä täytyy myöskin, että jaksaa talven yli. Onneksi mulla on neljäs kesälomaviikko vielä lokakuun alussa Espanjan takuuvarman Auringon alla. 

Huomenna starttaan loman 24 tunnin rogainingilla. Jännää! Alkuviikosta sitten käännetään auton nokka kohti Pohjois-Norjaa, jihaa! 

Mahtavaa elokuuta kaikille! Ei kesä vielä ole ohi, eihän?! :)

Tampere Countryside marathon - Haastava ja helteinen hyvän tuulen juoksutapahtuma!

Viime viikonloppuna vietin Tampereella mukavan viikonlopun. Saimme sovittua tyttöjen viikonlopun blogin kautta ystäviksi tulleiden Satun ja Tiinan kanssa juuri heinäkuun viimeiselle viikonlopulle, jotta minä ja Satu päästäisiin juoksemaan Tampere Countryside maratonille, jonne saimme osallistumiskutsut. Molemmat Satun kanssa innostuttiin juoksusta kovasti, koska maaseudun rauha on molemmille läheinen asia. Lisäksi reittiä mainostettiin monipuolisena ja kauniina, joten minä ainakin innolla lähdin mukaan tapahtumaan, vaikka viime aikoina enemmän polkujuoksuissa olenkin ollut mukana. En ole maalta kotoisin, mutta avomieheni Kimmo on, joten jo yhdeksän vuoden ajan olen saanut viettää aikaa aivan landella! Maalla on tilaa hengittää ja kauniit Suomi-maisemat. Olen aina maalla vietettyjen viikonloppujen jälkeen todella rentoutunut.

Lähdinkin Tampere Countryside maratoniin avoimin ja iloisin mielin. Odotin kumpuilevia peltomaisemia, leppoista tunnelmaa ja mukavaa juoksupöhinää. Hyvä fiilis tarttui jo kun kaarsimme autolla tapahtumakeskukseen lauantaina. Jo auton ikkunasta näki, että miljöö oli sympaattinen ja koristukset teeman mukaisia. Kuormaajat kannattelivat tapahtumamainosta, pellolle oltiin raivattu lähtö- ja maalisuora ja viljapaaluihin oli kirjoitettu tapahtuman slogan: Juokse maalla. Huippua! Neljä iloista naista astui autosta ulos auringon porottaessa taivaalla. Minä ja Satu saatiin kyyti ihanalta Kunnolla-Hannalta ja hänen kaveriltaan Elisalta. Oli mahtavaa turista juoksujuttuja ja muita kuulumisia jo automatkalla. Superpaljon kiitoksia myös tässä vielä julkisesti kyydistä, sillä yksi ainoita tapahtuman negatiivisia puolia oli kimppakyydin puuttuminen. Keskustasta oli melko mahdotonta päästä perille ilman autoa.

Tutustuimme tapahtuma-alueeseen, yritimme bongailla tuttuja (Marika olikin ainoa joka nähtiin bloggaajista!), nautimme fiiliksestä ja ehkä vähän panikoimme kuumutta. Vaikka minäkin olin lähdössä todella vain nauttimaan juoksusta reippaamman pitkiksen parissa, oli lähes 25 asteen kuumuus vähän liikaa. Päätin lähteä silti ilman juomapulloa matkaan, sillä reitillä oli useita juomapisteitä. Päälle valikoitui väljä ja hengittävä toppi, lyhyet trikoot ja kompressiosäärystimet. Helteellä laitan aina päähän leveän pannan. Kaikki meni ennen lähtöä hyvin. Vessoja olisi toki voinut olla enemmän, mutta me pääsimme hyvin ilman jonottamatta puuceehen. Kansliassa oli hyväntuulista porukkaa ja tavarat sai jätettyä sinne talteen. Kahviosta olisi saanut ostaa vielä välipalaa, mutta minä pärjäsin banaanilla.

Maratoonarit olivat startanneet puolelta päivin ja meidän muiden, eli puolikkaiden ja 12 kilsan Myllyn lenkin lähtö oli vasta yhdeltä. Toisaalta oli kivaa, kun ei tarvinnut viikonloppuna herätä kukonlaulun aikaan, mutta toisaalta noin kuumana päivänä lähtö oli aika pahaan aikaan. Lähdössä oli kivaa juosta kuormaajien välistä LÄHTÖ-linjan ohi peltobaanaa pitkin ennen kuin kaarrettiin hiekkatielle ja kisareitille. Lähtö oli kumpuilevaa, mukavaa peltomaisemaa ja hiekkatietä. Aivan kuin anoppilassa, paitsi että siellä ei ole edes kumpuja. Tasaista vaan. Ai maalla tosiaan voi olla mäkiä...? Kasvavat mäet yllättivät täysin. Vaikka kuinka yritin mennä reippaan kevyen pitkiksen, niin kyllä mäet alkoivat jossain kohtaan painamaan väkisinkin! Toisaalta, eipä käynyt tylsäksi. Reitti oli erinomaisen kiva ja kaunis, ehdottomasti yksi parhaista "sileän" reiteistä, jonka olen koskaan juossut.

Kuva: tapahtuman Facebook

Juomapisteitä oli paljon, mutta silti jokaisella oli jano. Otin kaikilla pisteillä urheilujuomaa ja lasin vettä ja lisäksi toisen vesilasillisen kaadoin päähän. Reitillä oli upeita kannustajia; kyläläiset olivat hienosti mukana menossa. Kannustettiin jokaista ja oli leppoinen maaseututunnelma päällä. Joillain oli letkut tai ämpärit pihassa, että olisi saanut kaataa vettä päähän. Mahtavaa! Puolen välin jälkeen tuli iso mäki, jonka kävelin. Huh sanoin minä mielessäni.. en ole vastaavaan törmännyt! Kuumuus oli aiheuttanut jo pieniä vilunväreitä eli nestehukan alkua. Oli pakko himmailla enemmänkin. Toisen puoliskon tulin selkeästi jälkimmäistä hitaammin, ja taisi se todellisuudessakin olla aika paljon rankempi kuin ensimmäinen puolisko. Mietin matkalla moneen kertaan että "onhan kaikki hyvin? Ethän juokse niin lujaa, ettei olisi kivaa?" ja olin sitä mieltä että mulla oli kivaa! Mahtava tunne oli silti huomata, että loppusuora häämötti ja sai pinkoa viimeiset sadat metrit peltoa pitkin ja nähdä Satu maalissa vastassa! Huh oli urakka! Satu oli juossut ihan mahtavasti podium-sijalle, vaaauuu! Itsekin olin todella tyytyväinen hyvin menneeseen juoksuun (aika 2.10 ja sijoitus 13/51 naisissa) ja ennen kaikkea juoksin mukavuusalueella, vaikka meninkin normaalia reippaammin. Reitti ei todellakaan ollut helpoin mahdollinen, ja Suuntoni näyttikin nousumetrejä yli 450, joka on aika paljon puolimaratonille. Mutta mä en valita!

Suunnon piirtämä korkeuskäyrä...

Maaliintulon jälkeen kävimme suihkussa. Tästä tulee tapahtuman toinen miinus. Suihkujen vähyys. Oli vain kaksi suihkukoppia, eikä lainkaan puhuhuoneita. Sade oli alkanut vähän ropisemaan, ja siinä tihkussa vaihdoimme vaatteita ulkosalla suihkukopin vieressä. Miehet ja naiset sekaisin. Onneksi olen tottunut samaan menoon suunnistuksissa, mutta silti olisin toivonut enemmän suihkutilaa. Muuten järjestelyt oli napakymppi, ja iloinen fiilis välittyi! Keittolounas ei ole jokapäiväinen juttu juoksutapahtumissa, joten otin sen mieluusti vastaan, vaikka hellejuoksun jälkeen ei paljon ruoka maistunutkaan. Illalla olisi ollut kyläläisten iltamat, mutta niihin emme tällä kertaa jääneet. Viitapohjan juoksutapatuma ja leppoinen maalaistunnelma vakuutti kyllä minut täysin! Tällainen uusi tapahtuma on todella tervetullut juoksutapahtumien suureen joukkoon.

Kuva: tapahtuman Facebook

Olitko sä mukana? Voisitko kuvitella olevasi mukana ensi vuonna? Tykkäätkö juosta landella?

** Osallistuminen tapahtumaan saatu blogiyhteistyön kautta **