Raatojuoksu 2015 - suunnistuksen huumaa!

Eilen vietettiin perinteistä suunnistuskauden päätöstä Raatojuoksun merkeissä Sipoossa,  kun vajaa 1200 suunnistajaa kokoontui 38. kerran järjestettävään pitkän matkan suunnistustapahtumaan. Raatojuoksu on avoin myös kuntoilijoille, joten kilpalisenssiä ei vaadita osaanottajilta. Nimensä mukaisesti matkat ovat pitkiä: päämatka on peräti 20km mittainen. Lisäksi on tarjolla 15km ja 10km radat, sekä helpot 10km ja 5km. Itse osallistuin Raatojuoksuun nyt toista kertaa putkeen ja kyllä tästä tulee perinne, sen voin jo nyt vannoa. Tälläkin kertaa päädyin noin 10 kilometrin rataan, joka oli tänä vuonna naisilla 9,8 kilsan mittainen.

Kuva: Sipoon Sanomat / Riitta Ketola

Raatojuoksu oli taas hienosti organisoitu. Kun saavuimme paikan päälle Söderkullaan, meidät ohjeistettiin auton kanssa parkkiin melko lähelle kisakeskusta. Haimme numerolappumme ja sen jälkeen vein vaihtovaatteet ja pesukamat säilöön. Naisilla oli iso pukutila koulun liikuntasalissa, jonne mahtui hyvin vaihtamaan vaatteita. Sen sijaan vessajono oli melkoisen pitkä, mutta onneksi olimme ajoissa paikalla. Kilpailukeskuksesta oli reilu parin kilsan matka lähtöpaikalle, joten meillä meinasi kiire tulla lähtöön, mutta ehdimme onneksi.

Yhteislähtö on aina todella jännä ja hieno kokemus, mutta suunnistuksessa se on aivan erityisen hieno. Jännitystä tuo kartat, jotka saa avata vasta, kun lähtöpamaus on tapahtunut. Se on aina jännä hetki, kun pitää paikantaa missä on ja ottaa suunta ensimmäiselle rastille. Samanaikaisesti sadat muut suunnistajat ottavat myös suuntaa omille rasteillee, joka saattaa olla aivan eri suunnassa kuin oma rasti. Ikinä ei voi tietää varmaksi, ketkä ovat menossa samalle rastille ja ketkä eivät, eli ketään ei kannata peesata ikinä tai voi käydä ohraset! Raatojuoksussa oli tänä vuonna todella pitkä rastiväli ensimmäisenä, jonka päätin ottaa tarkasti. Olin koko ajan suunnilleen kartalla, mihin olin menossa, joten rasti löytyi melko kivasti. Massatapahtumissa on se etu, että jos on ollenkaan oikeilla jäljillä, niin rastin läheltä kyllä löytyy rastikin, sillä se on siellä, missä ihmiset palloilevat! Eli perinteistä lähisuunnistusta ei tarvitse niin paljon tehdä, ja minua se ainakin auttaa yleensä aika paljonkin suunnistuksessa.

Ensimmäisen rastin löytäminen hyvin tuo yleensä todella paljon fiilistä, ja siitä on hyvä aina jatkaa kohti seuraavia rasteja. Mä suunnistinkin eilen todella hyvin omalla tasollani, sillä kokonaisuudessaan 21 rastin etsimiseen mahtui vain yksi ajatuskatko ja sitä seurannut pieni pummin tapainen, ja lisäksi parissa kohtaa olisin voinut valita paremman reitin rastille, mutta näistä ei varsinaisesti koitunut minun tasollani hirveän paljon ylimääräistä aikaa. Jalat eivät ehkä olleet aivan parhaassa iskussa eilen, mutta koska suunnistus sujui sen verran hyvin, oli lopputuloskin loistava minulle! Jano meinasi tulla, kun minulla oli juomarastit vasta selkeästi puolen välin jälkeen, eli rasteilla 11 ja 15, mutta toisaalta niiden turvin jaksoi hyvin loppuun asti painaa!

Katsoin jälkikäteen, että mun sijoitus oli kivasti noussut aina loppua kohden. Tämä varmaan selittyy sillä, että oma peruskunto on sen verran hyvällä tasolla, että hyytymistä vauhtiin ei juuri tullut lopussakaan. Loppujen lopuksi selviydyin radasta ajassa 2.07, ja olen siihen tosi tyytyväinen! Viime vuonna mulla meni Raatojuoksussa paljon kauemmin. Vaikka näitä tämän ja viime vuoden tapahtumia ei todellakaan voi verrata keskenään tietenkään, niin silti huomaan kehitystä jo ihan sijoituksenkin puolesta. Mä huomaan tänä vuonna, että kehitystä suunnistukseen on tullut huimasti. Olen tänä vuonna suunnistanut peukalokompassin kanssa ja olen tykännyt siitä todella paljon. Suunnan ottaminen on helppoa ja siinä pysyminenkin on kehittynyt!

Ehkä kehityksen, ehkä seikkailullisen lajin vuoksi oma innostukseni suunnistukseen on vain kasvanut! Eilinen suunnistaminen oli ihan huippua! Mä nautin pitkien matkojen suunnistamisesta ja metsässä rämpimisestä! Suunnistuksessa kiehtoo se, että se on fyysisen kunnon ja aivotyöskentelyn yhteissumma. Molempien puolien pitää olla kunnossa, jotta voi päästä omiin hyviin suorituksiin! En voi kuin ihailla huippujen suunnistussuorituksia, sillä he ovat paitsi älyttömän kovassa kunnossa niin heillä myös ajatus pysyy sataprosenttisesti kartassa koko radan ajan. Parasta suunnistuksessa kuitenkin on rymytä metsässä kura naamalla, kengät märkinä ja räkä poskella ja kokea maaston vaihtelevuudet. Laji ei todellakaan käy missään vaiheessa tylsäksi!

Tähän Raatojuoksuun oli hienoa päättää suunnistuskausi. Metsään pääsemiseen ei ole enää takeita, mutta onneksi muutamat rogainingit on ainakin lyöty jo lukkoon tulevalle talvelle. Niistä ensimmäinen on jo ensi perjantaina, kun Hihhulit suuntaavaat Tampereen yörogaan!

Onko lukijoissa muita Raatojuoksussa olleita? Entä ylipäätään suunnistuksesta innostuneita tai rogaajia? :) Miten teidän muiden viikonloppu meni?