Minun Vaarojen maraton

Kotona ollaan! Lähdettiin reissuun perjantaina puolilta päivin, ja tultiin eilen illalla kymmenen aikoihin kotiin, joten pitkä reissu oli kyseessä. Automatkoihin tuhraantui se 7-8 tuntia suuntaansa pysähdyksineen, mutta onneksi ehdittiin olla Kolilla 2,5 päivää. Ja olihan kaikki siis tuon matkan arvoista: Koli oli niin kaunis paikka kuin kuvista välittyy, ruska oli pitkällä, mökki oli upea.. ja no, olihan siellä joku Vaarojen maratonkin! Pikku juttu ;) No, mä en pidä teitä enempää jännityksessä, vaan kerron, että maaliin selviydyttiin ja kaikki meni hyvin! Päivä oli ihan huikea, yksi elämäni hienoimmista!

Saavuttiin Kolille perjantaina kahdeksan aikoihin, ja käytiin ystävän kanssa hakemassa Ukko-Kolin luontokeskuksesta numerolaput ja ajanottochipit. Fiilis oli todella jännittynyt ja odottavainen. Sitten lähdettiin ajamaan muutamien kilsojen matka Loma-Kolin alueelle, jossa meillä oli mökki varattuna. Mökki oli ihan tosi upea, varmaankin aika uusi, jossa oli kaikki "herkut" pesukoneesta ja astianpesukoneesta puusaunaan. Ystävä oli osannut varata ihan täydellisen mökin tähän reissuun! Illalla vaan syötiin vähän välipalaa ja suunnattiin siinä kymmenen jälkeen nukkumaan. Mä nukuin levottomasti, mutta onneksi aikaa oli runsaasti nukkua, joten aamulla ei kamalasti väsyttänyt, kun kuuden jälkeen kömmin sängystä ylös.

Söin aamupalaksi kaurapuuroa, total-jugurtin hunajalla ja yhden leivän palasen. Join C-vitamiinia, vettä ja mukin kahvia. Ruokaa tuntui olevan sopivasti. Sitten alkoikin ruljanssi; urheilujuoma repun juomasäiliöön, eväitä reppuun, numerolappu ja chippi kiinni, vaatteiden valinta... Se tuottikin yllättävän paljon päänvaivaa, sillä aamulla oli pari astetta lämmintä, mutta iltapäivällä lämpötilan pitäisi nousta kymmeneen asteeseen. Jalkaan laitoin Inovin maastojuoksukengät. Kiitos vaan kaikille hirväesti kommenteista. Valinta oli lopulta helppo, sillä vesisadetta ei ollut, joten uskoin maan olevan kohtuullisen kuiva. Sitten olikin aika lähteä ajamaan kohti Ukko-Kolia ja ensimmäistä maastomaratonia! Huuuii!

Meidät kuljetettiin Kolin huipulle hiihtohissillä, ja voi pojat, mitkä näkymät aukesivatkaan! Vautsi. Mä lähdin liikkeelle kolmannessa ryhmässä, eli klo 9.20, jonka tavoiteaika oli 6-7 tuntia. Olin mutulla arvioinut jonkun lähtöryhmän. Suurimmat massat lähtivät kahdessa ensimmäisessä ryhmässä, joten pienenä joukkona lähdettiin liikkeelle, ja ruuhkaa ei ollut nimeksikään. Oma paikka ja vauhti löytyi heti, ja rauhassa tuli aloitettua. Olin kuullut niin paljon kauhutarinoita Ryläyksestä ja muista Kolin kammotuksista, joten päätin ottaa alun todella rauhallisesti. Alku oli helppokulkuista polkua, vähän hiekkatietä ja sitten noustiinkin ensimmäiselle vaaralle, josta aukesi hienot näkymät Herajärvelle. Tämän jälkeen laskeuduimme Kiviniemen maastoihin, jossa oli noin 17 kilsan kohdalla vedenylityspaikka, sekä huolto. Pääsin veneeseen, jolla meidät soudettiin pienen kanaalin yli. Kaikki oli mennyt hyvin tähän asti, mutta nyt tiesin sen pahimman, eli Ryläyksen pikkuhiljaa alkavan.  Riisuin takin pois, ja päätin juosta loppumatkan pitkähihaisella juoksupaidalla.

Polku muuttui vaikeammaksi. Kivikkoa ja juurakkoa oli paljon, ja nousuja sekä laskuja myös. Juoksu muuttui vaikeaksi, sillä askelia sai todella hakea maastossa. Täällä varmasti huippujuoksijat tekee suurimmat erot noviiseihin. Yritin juosta sen, mitä oli juostavissa. Energiaa mulla oli kehossa hyvin, sillä olin noudattanut "Geeli joka tasatunnein" -suunnitelmaani erinomaisesti. Jalatkin tuntuivat hyviltä, joten yllätyksekseni selkiä tuli jonkun verran vastaan, ja oli kiva ohitella porukkaa, vaikka teinkin vain ja ainoastaan omaa juoksua. Siitä sai silti virtaa. Yhdessä kohtaa juoksin erään miehen kanssa peräkkäin jutellen niitä näitä (matkalla oli hieno tunnelma kilpailijoiden kesken, tuli juteltua monien kanssa), ja sitten lähtikin jalka liukumaan pisin juurakkoa. Tiesin, että nyt kaadutaan ja huusin ilmassa "ääää"! Nousin äkkiä ylös, ja totesin, ettei mikään vääntynyt, että sain vain iskuja korkeintaan. Kaikki oli kunnossa... Takana ollut mies sen vielä varmisti kysymällä minulta. Alamäkeen tultaessa alkoi pikkuhiljaa vähän jo juoksu rullaamaan teknisemmälläkin osuudella, ja pian huomasin, että Ryläys oli ohitettu. Ei se niiiiin paha ollutkaan, vähän ehkä jopa liioittelua ne kauhutarinat.. vaikka olihan maasto todella teknistä polkua!

Helpomman polkuosuuden jälkeen tultiin viimeisellä huollolle. Huolto tarkoitti Vaarojen maratonilla vesihuoltoa. Kaikesta muusta kilpailijoiden täytyy itse huolehtia. Muun muassa vesipullo tai -pussi on pakollisena varusteena. Suolakurkkuja tai banaaneja ei jaella, vaan ne on oltava repussa, jos niitä haluaa. Tästä alkoi reitin helpoin osuus, eli pitkä hiekkatie ja metsätie -osuus. Mua vaan silti harmitti, koska metsässä aika menee paljon nopeammin, kun askeliin täytyy keskittyä ihan eri tavalla. Tiellä voi antaa vain mennä, mutta onhan se oikeasti vähän tylsää.. ainakin, kun juoksua on metsäpoluilla jo noin 32 kilsaa takana. Mutta yllättävän hyvin meni vielä tuo metsätieosuus, ja sen lopussa, ennen "valenousun" alkua näin Kimmon, mun urhollisen kannattajan. Sain valtavasti tsemppiä, joten sisukkaasti lähdin kohti viimeisiä nousuja.

Loppunousu. Kuva: Teemu Saramäki.

Tässä vaiheessa Kimmolle kiitos muista kuvista tässä postauksessa.

Ensin kivuttiin Kolin laskettelurinteiden puoleen väliin, ja juostiin vähän siellä poikittain koko ajan nousten. Nousussa piti laittaa kävelyksi, sen verran jyrkkää se oli, mutta tasaisella ja laskuosuudella jaksoin vielä juosta. Edellä olevat hyppäsivät polulla sivuun mun tieltä ja joku totesikin että "takaata tullaan niin kevyin askelin".. mä vaan huikkasin, että "nyt otetaan viimeiset juoksut ennen nousuja!" ja niin mä juoksin myös alas polkua pitkin. Jalat olivat yllättävän hyvät, sillä pystyin kivasti vielä väistelemään kiviä ja juuria tässäkin vaiheessa. Ennen Kolin satamasta alkavaa viimeistä reilu 2 kilsan nousua otin viimeisen geelin, ja sitten suuntasin ylös. Ja olihan se loppunousu sen kaiken hypetyksen arvoinen eli tiukka! Yritin juosta kaikki vähänkin tasaisemmat kohdat. Loppu oli todella jyrkkää, mutta otin sitten ihan lopussa loppuspurtin! Kellot pysähtyivät maalissa aikaan 6.27.47 ja oli enemmän kuin tyytyväinen!

Maalissa taisi tulla vähän tunteet pintaan, sillä olihan reissu todella upea ja koko matka siihen loppupisteeseen on ollut hieno projekti, jonka olen suorittanut yhdessä ystäväni kanssa. Nyt me molemmat oltiin maalissa (ystävä vähän ennen mua, mutta juostiin pitkään yhdessä myös Kolilla!), ja kaikki oli mennyt hyvin. Onhan se hienoa! Mä olin yllättävän hyvissä voimissa lopussakin, ja mietin, että tulikohan säästeltyä vähän liikaa voimia siinä alussa. Toisaalta, olin ensimmäistä kertaa liikkeellä Vaarojen maratonilla, joten olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olin hyvissä voimissa, iloisena ja onnellisena maalissa. Se oli tärkein yksittäinen tavoitekin reissulle. Ja hei, olin mä tietysti väsynytkin, sillä kyllä reitti rankka oli! Mielessä pyörinyt aikatavoite alle 7 tunnin suorituksesta täyttyi myöskin hienosti, vaikka se toissijainen juttu lauantaina olikin. Illalla saunottiin ja syötiin tortilloja ja karkkia mökissä, ja korkattiin toki voittoskumpat!

Tähän ehkä kiteytyy fiilis reissusta! Kaikkensa antanut? Onnellinen?

Vaarojen maraton oli upea kokemus. Ihan huikea! Järjestelyt toimi, ei ollut ruuhkaa ja kaikki oli ystävällisiä. Juoksijoiden keskuudessa oli hyvä fiilis ja Kolin maisemat ruska-aikana olivat äärimmäisen kauniit. Jokaisen tiukan nousun jälkeen sai yleensä palkinnon, eli hienot maisemat ympärilleen. Kannatti todellakin lähteä. On myös pakko todeta, että uskon ettei maastomaratonit jääneet tähän. Polkujuoksu on tullut jäädäkseen, koska onhan se nyt äärimmäisen siistiä! "Flat is boring", niinkuin Buffin iskulauseessakin sanotaan!

Tämä on niin pitkä jo tämä teksti, joten palaan jälkitunnelmiin ja upeisiin Kolin maisemiin vielä uudestaan. Meillä oli onni jäädä Kimmon kanssa vielä maanantaihin asti Kolille, joten käytiin vähän nauttimassa luonnosta sunnuntainakin - tosin vähän rauhallisemmin ja lyhyemmin kuin lauantaina.