tiistai 9. toukokuuta 2017

Syksystä kevääseen

Heippa tänne! Onko täällä enää ketään?

Huhtikuu meni reissussa Uudessa-Seelannissa ja sitten koitti toukokuu. Paluu arkeen, uuden nimen kanssa olemisen opettelua, töissä uusia kuvioita ja haasteita sekä asennoituminen Uuden-Seelannin upeasta syksystä Suomen ankeaan kevääseen. Blogi jäi siinä sivussa päivittämättä ja mitä pidemmäksi tauko venyi, sitä helpompi oli olla poissa. Kuinka paljon enemmän onkaan aikaa muuhunkin tekemiseen, kun ei istu nenä kiinni läppärissä iltaisin. Aloin todella melkein tottua blogittomuuteen, mutta jokin veti mut takaisin. Mä nautin siitä, että saan blogissani jakaa sitä liikunnan aitoa riemua, uusien innostusten hehkuttamista sekä arjen pienien oivallusten tajuamisen iloa. Tahdon vain sanoa, että elämän ei tarvitse olla niin suorituskeskeistä, vaan kaikkea on hyvä tehdä sydämen ääntä kuunnellen. Siltikin vielä tällä hetkellä mietin blogini olemassaoloa ja muotoa, joten älkää ihmetelkö, jos blogi pysyy hiljaisena. Saatan hyvinkin pitää vielä taukoa, tai kuka tietää, lopettaa kokonaan. Yritän tässä asiassa nyt kuunnella sisintäni, ja toimin niinkuin parhaaksi näen. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan blogia ja vuorovaikutusta teidän lukijoiden kanssa, mutta kaikkeen ei vain aika tahdo riittää.


Matka oli upea, uskotte varmaan! Neljän viikon irtaantuminen kaikesta arkisesta tekee todella hyvää. Uusi-Seelanti on kaikkeudessaan mahtava maa; siellä on siistiä ja ystävällistä porukkaa ja maisemat ovat parhaimmasta päästä, joita olen koskaan nähnyt. Aktiviteettejä, vaellusreittejä ja yleistä tekemistä riittää ja sanoisin sen olevan aktiiviselle ihmiselle unelmien matkustuskohde. Me kiertelimme campervanilla ympäri maata käyden molemmilla pääsaarilla. Kaikki luonto oli niin upeaa, koskematonta ja vehreää. Kaupungeissa emme niin viettäneet aikaa, vaan keskityimme ihailemaan luonnon lumoa. Ja kävimme myös useammassa Taru Sormusten Herrasta -kuvauspaikalla, sillä tuo toinen puoliskoni on melkoinen fani ;) No, ei haittaa, sillä kuvauspaikoiksi on löydetty hienoja paikkoja. Tuskin olisimme ajaneet vaikeaa hiekkatietä 25 kilometriä suuntaansa nähdäkseen pienen Mount Sundayn kukkulan isojen vuorien ympäröimässä laaksossa, jollei kukkulaa tunnettaisi paremmalla nimellä Edoras. Lopulta tuo paikka oli yksi hienoimpia, joita näimme 3,5 viikon kiertelyn aikana. Uudesta-Seelannista olisi kerrottavaa toisaalta vaikka kuinka paljon, ja toisaalta taas en oikein osaa kertoa mitään.

Pitkän reissun jälkeen oli huikeaa palata myös takaisin Suomeen. Täällä on perheet, ystävät, työt ja arki - siis kuitenkin ne tärkeimmät palaset elämää. Elämä Rouvana ei ole yhtään hullumpaa sekään. Koko honeymoon meni pienessä vaaleanpunaisessa kuplassa, ja edelleen on vain niin sanomattoman onnellinen olo. Mietin ennen häitä, ettei naimisiinmeno tule muuttamaan mitään. Eikä se tavallaan ole muuttanutkaan. Pakko silti myöntää, että yhteenkuuluvuuden tunne on kasvanut entisestään, nyt kun olemme kuitenkin aviopuolisoja toisillemme, pieni perhe siis.


Vaikka kevät vielä tekee kunnolla tuloaan, kolkuttelee kesä jo ovella. Suunnistuskausi starttasi osaltani viikko sitten ja tänään kävin toisilla rasteilla tänä vuonna. Jukola häämöttää jo lähitulevaisuudessa. Juhannuksena menemme taas ystäväporukan kanssa Saimaan rannalle, ja se jos mikä saa hymyn huulille. Mulla on sellainen kutina muutenkin, että kesästä on tulossa upea! Ja kesän jälkeen pääsenkin palaamaan syksyyn, lempparivuodenaikaani. Mikäs tässä ollessa, valmiissa maailmassa :)

Mitä teille kuuluu? :) Onko toiveita blogini suhteen tai postaustoiveita esimerkiksi reissusta?