Lomareissu osa 3: Lofootit

Palaan vielä yhdellä postauksella lomareissuumme, joka alkoi siis Kilpisjärveltä ja suuntasi sitten Norjan puolelle Senjaan, jossa huiputettiin upea Segla. Luulin tuon vaelluksen jälkeen, että mitään hienompaa ei voisi tulla vastaan, mutta kuinka olinkaan väärässä. Reisumme viimeinen kunnollinen kohde, Lofootit, oli juuri niin upea kokonaisuudessaan, kuin olin suinkin osannut kuvitellakin. Olen haaveillut kouluajoista lähtien Lofoottien reissusta, joten olin todella onnellinen, kun päätimme sinne vihdoin lähteä. Segla oli varmasti reissumme yksittäinen upein paikka, mutta koko Lofootit huumasivat minut ainakin kauneudellaan.

Lofoottien maisemat ovat merta, jylhiä kallioita ja vuoria, pitkiä siltoja, kauniita hiekkarantoja, pieniä kalastajakyliä, söpöjä puutaloja, karua kalliomaisemaa, turkoosia merta, lukemattomia noin 500 metrin korkuisia vuoren huippuja, joita haluaisi vallata mahdollisimman monta. Ajelimme Senjasta Lofoottien läpi pysähdellen kivoihin paikkoihin ja tsekaten muutamat etukäteen vastaantulleet paikat tai pienet vaellukset. Olin vähän yllättynyt siitä, että merkittyjä vaellusreittejä on todella vaikeaa löytää Lofooteilta, jos ei tiedä mitä hakee. Opasteita ei ole kadun varsilla. Merkittyjä reittejä kuitenkin on ilmeisesti paljon ja lisäksi merkkaamattomia polkujakin riittää, kunhan vain rohkeasti etsii niitä. Me teimme Lofooteilla kolme kunnollista päivävaellusta, jonka lisäksi teimme pienempiä pysähdyksiä ja jalotteluita tai kokkailimme mahtavissa maisemissa. Kerran kävimme myös syömässä ulkona saarirykelmän nimikkoannoksen, Lofotburgerin, joka oli hamppari kalamurekepihvillä. Ravintolahetki oli kyllä erittäin ansaittu retkikokkailujen ja pakuyöiden keskellä. Muutenkin Lofoottien perimmäisin kylä, jonne autolla ajamalla pääsee, Å, on erittäin sympaattinen paikka. Siellä kannattaa ehdottomasti käydä.

Å i Lofoten - merellistä tunnelmaa

Lofooteilla on melko paljon matkailijoita, ja mikäli ne ärsyttävät, ei sinne kannata ainakaan kesäsesongilla suunnata. Toisaalta minua ei ainakaan muut matkailijat haitanneet, eikä niitä kuitenkaan ruuhkaksi asti ollut. Toiset matkailijat yöpymässä samoilla yleisillä taukopaikoilla luo mielestäni vain turvaa. Norjassa on ihanan luottavainen olo parkkeerata auto tien sivuun ja nukkua siinä. Nukuimme vain yhden yön leirintäalueella Norjassa, ja ainoa syy oli oikeastaan suihkuun pääseminen. Suihkut toimivat Norjassa leirintäalueella yleensä poletilla. Meidän leirintäalueemme oli melkoisen vanha ja kämäinen, mutta suihkuvesi oli onneksi lämmintä, ellei kuumaa. Lilluttelin kahden kolikon (10 NOK, reilu euro) verran suihkun alla eli yhteensä 8 minuuttia. Todellista luksusta. Leirintäalueilla on yleensä hyvä tiskata astiat paremmin kuumassa vedessä lavuaarissa ja siellä voi täyttää vesisäiliötä. Muuten Norjassa pärjää hyvin ilmankin leirintäalueita, sillä monilla levähdyspaikoilla saa leiriytyä ja niissä on usein myös WC. Yleensä ihan vesivessakin. Tykkään leirielämästä ja siten hieman alkeellisista matkustusoloista. Ulkoilupäivien jälkeen pussiruuatkin maistuvat hyviltä, varsinkin kun saa nauttia niitä upeissa maisemissa.

Parhaat puolensa Lofootit kuitenkin näyttivät vaellusreiteillä ja eritoteen yläilmoissa, jonne pääseekin helposti huiputtamalla jokapuolella ympäröiviä vuoria. Turistit vähenevät, luonto tulee lähemmäs ja saa nauttia kauniista maisemista ilman kiirettä minnekkään. Kiireettömyys olikin meidän teemana, kun teimme päivittäiset päiväpatikointimme. Oli mahtavaa nauttia upeista maisemista yläilmoissa. Mielestäni se fiilis, kun on jo kivunnut korkeuksiin, on todella mahtava. Vuorilla olossa on jotain sanoinkuvaamattoman ainutlaatuista. Tunsinkin oloni vähän etuoikeutetuksi, kun meille sattui Lofooteillakin niin upeat kelit, että olisi ollut suorastaan vääryys olla vaeltamatta.

Djevelporten

Ensimmäinen huippumme oli Svolværin kylän lähellä oleva Fløya. Todellinen syy tuolle vaellukselle oli Djevelportenin eli Instagramista bongatun kivenlohkareen löytäminen vaellusreitin varrelta. Reitti lähti hieman syrjästä vuorten alta, mutta oli kuitenkin hyvin merkitty. Onnistuimme silti eksymään reitiltä kiipelijöiden suosimalle paikalle, mutta palasimme takaisin reitille ja teimme kokonaisuudessaan suunnittelemamme vaelluksen. Reitti nousi ensin vuorille todella jyrkästi, jonka jälkeen tehtiin silmukkalenkki, jossa noustiin Fløyan harjanteelle sekä käveltiin Djevelportenille. Maisemat ovat tutun hienot, mutta kyllä ehdottomasti tämän vaellusreitin kohokohta on kivenlohkare, jonka päälle hurjapäät voivat mennä. Itse uskalsin nippanappa lohkareen päälle, mutta varuillaan sai koko ajan olla.

Kokonaisuudessaan vaellus ei ole kovin pitkä (meillä vajaa 4km harhautumisen kanssa), mutta nousumetrejä tulee taas runsaasti. Paikoitellen reitti on melko jyrkkä ja kivinen, mutta kaikenkaikkiaan vaellus ei ole erityisen vaativa. Aikaa kannattaa toki varata, sillä korkeuserot tekevät etenemisestä hitaan ja lisäksi kauniita levähdyspaikkoja riittää, joten vuorille voi jäädä nauttimaan oleskelustakin niin halutessaan.

Kvalvika beach & Ryten

Kvalvika beach oli tullut vastaan googlettaessa reittejä Lofooteilla. Kyseessä oli iso hiekkaranta muutaman kilometrin päässä lähimmältä tieltä. Rantaa ympäröisi isot ja jyrkät kalliot, ja sainkin Satulta vinkin, että myös huipulle voi kiivetä niin halutessaan. Ja mehän kiivettiin! Keli oli taas erinomainen, joskin sitten huipun saavutettua se menikin pilveen. Sään vaihtelut ovatkin erittäin yleisiä vuorilla liikkuessa. Sateessa emme kuitenkaan joutuneet yhtenäkään päivänä vaeltamaan ja se oli kiva juttu. Ylhäällä tuli tällä kertaa aika äkkiä vilu pilvisyydestä johtuen ja lähdimmekin pian alaspäin. Minä intouduin hölkkäilemään mukavaa loivaa alamäkeä. Annoin vain jalkojen viedä. Ihanaa!

Kvalvika beach näytti aivan ihanalta ja epätodellisen kauniilta. Reitti autotieltä rannalle on noin 3km yhteen suuntaan, ja se on melko helppokulkuinen, joskin kivikkoinen reitti. Reitti nousee hieman ylöspäin ja sitten laskeutuu reilusti alas rannalle. Jos haluaa Rytenin huipulle, on otettava reitti aivan Kvalvika beachin vierestä ja lähteä sieltä kipuamaan ylös huipulle. Ryteniin johtaa myös muita polkuja, joita pisin kävelimme myös hieman vuorilla, mutta palasimme lopulta täysin samaa reittiä takaisinpäin. Tämä oli kokonaisuudessaan meidän pisin vaellus koko reissulla, noin 10 km ja lähes kilsa yhteensä nousua. Mutta mikäs siellä vuorilla on vaellellessa!

Tindstinden

Viimeisenä Lofoottipäivänä kävelimme tosiaan Åssa ja nautimme maisemista ja tunnelmasta. Aloimme kuitenkin miettiä, että olisiko jokin huiputus kuitenkin vielä kohdallaan, kun kelikin oli täydellinen. Aurinko meinaan paistoi pilvettömältä taivaalta. Olimme alunperin miettineet Reinebringenin valloitusta, mutta luimme netistä, että reitti olisi huonossa kunnossa. Emme haluneet vaarantaa itseämme yhdenkään vaelluksen vuoksi, joten päätimme bongata toisen huipun. Eräästä opaskartasta tuli ilmi, että Ån vieressä olevalle Tindstindenille voisi kiivetä ja päätimme ottaa sen viimeiseksi vuorinautinnoksi.

Reitti oli taattua Lofoottimaisemaa. Vastaan tuli vedenvirtauma, iso juomavesijärvi, jyrkkä ja kivikkoinen nousu harjanteelle ja mahtava huiputus harjannetta pitkin. Lofooteilla huiput ovat usein harjanteita, joten ne ovat todella jyrkkiä ja jylhiä. Tälläkin reitillä oli muutamassa paikassa köysiä vaeltajien apuna. Huippu olikin sitten omanlaisensa tasanne, jossa viivyimme varmasti toista tuntia auringon lämmöstä nauttien. Tuultakaan ei tuona päivänä ollut juuri nimeksikään, joten tunnelma ylhäällä oli erittäin rento ja kiireetön. Täydellistä.

Lofootit tarjoavat monelaista aktiviteettia, ja suosittelenkin ulkoiluttamaan vaelluskenkiä useasti. Myös kiipeilijöitä ja retkeilijöitä saarirykelmällä näkyy lukuisia. Minusta Lofootit olivat ihan mahtavat ja maisemat olivat toistaiseksi parhaita, joita olen koskaan nähnyt. Haluan ehdottomasti joskus sinne uudestaan, sillä niin paljon jäi vielä koluttavaa ja useita vaellusreittejä ja polkuja tallattavaksi ja huippuja huiputettavaksi. 

Lofootit näyttivät reissaajille kyllä parastaan. Kun lähdimme seuraavana päivänä lautalla mantereelle, satoi oikein kunnolla. Kyllä me olimme yhtä hymyä ja kiitollisia siitä, että saimme mitä parhaimmat lomasäät ja reissu oli oikein onnistunut. Jaksoi ajaa pitkän matkan takaisin Etelä-Suomeen.

Oletko sinä käynyt Lofooteilla? Onko suosikkireittiä sinne? Millaisesta lomasta sinä pitäisit Lofooteilla tai Norjassa? 

Lomareissu osa 2: Segla on Senjan helmi

Lomareissu suuntautui tänä kesänä Norjaan, jonne ajeltiin Kilpisjärven (osa 1) kautta. Vaikka rakastankin Suomen luontoa vihreiden metsien, aakeiden peltojen, upeiden vesistöjen sekä pohjoisen mahtavien tunturimaisemien vuoksi, niin silti maisemat muuttuvat melko äkkiä aivan huikeiksi Norjan rajan ylityksen jälkeen. Tunturit alkavat kasvaa, mittasuhteet muuttuvat huomattavasti ja viimeistään siinä kohtaa, kun upea valtameri astuu kuvaan, olen ihan myyty.

Norjan luonto on kaunis, jylhä, lähes eeppinen. Ajoimme ensimmäisenä kohteenamme Senjan saarelle, josta olin lukenut hyvää. Kuulemma Norja pienoiskoossa ja kauniita, mahtavia vuoria meren äärellä. Senja vakuutti ja ei vakuuttanut. Piipahdus noinkin laajalla alueella oli liian lyhyt, vain yhden päivän mittainen. Varmasti olisin vielä enemmän myyty, jos olisimme kolunneet paikkoja vielä enemmän läpi ajan kanssa. Senjan ehdoton hyvä puoli oli se, että turisteja ja matkailijoita oli huomattavasti vähemmän, kuin Lofooteilla. Teillä sai ajella kaikessa rauhassa ja levähdyspaikoilla olla keskenään. Maisematkin saaren pohjois- ja länsi-osissa olivat aivan mahtavat, vuorten ja vuonojen peittämät. Olin bongannut Instagramista upean kuuloisen vaelluskohteen: Seglan huiputuksen.

Segla on 639 metrin korkeudessa oleva huippu, jota reunustaa meri. Etenkin vuoren toinen puoli on aivan piikkisuora, ja huipulta ja sen harjanteelta on jyrkkä pudotus suoraan mereen. Seglalle johtaa merkitty vaelluspolku, mutta sitä on hyvin vaikea löytää, jos ei tiedä mistä etsiä. Minulla oli sattumalta tarkka karttakuva vaellusreitistä, joten löysimme reitin lähtöpisteeseen melko hyvin. Segla löytyy Fjordgårdin kylästä, ja jos tarkasti seuraa tien 862 opasteita, on viittaus vaellusreittiin kyllä löydettävissä. Tarkka lähtöpaikka on erään tien päässä, joka löytyy, kun ajaa tietä numero fv275 Fjordgårdiin päin ja kääntyy pian kapean tunnelin jälkeen jyrkästi vasemmalle. Tien varteen voi myös jättää auton. Meidän vaelluksen aikana parkissa oli noin kymmenen autoa, mutta vaelluksella näimme vähemmän vaelluskuntia. Vaellusreitin lähtöpäässä näkyy opastus Seglalle, joten kun tietää mitä etsii, löytyy oikea reitti helposti.

Vaelluksen reitti.

Alku reitistä on helppoa nousua ja polkua, mutta noin kilometrin kävelyn jälkeen polku jyrkkenee selkeästi.  Jo parkkipaikalta voi vähän hahmottaa, mihin reitti tulee päättymään. Huipun näkee kuitenkin vasta ensimmäisten kunnon nousujen jälkeen, kun saavutaan harjanteen päälle, jossa on näkymä täysin uudelle vuonolle. Tässä kohtaa maisema alkaa olla todella hurja ja hieno. Harjanne on todella jyrkkä meren puolelle ja näkymä vuorille on aivan sanoinkuvaamattoman upea. Me otimme tämän vaelluksen aikana vauhdin kanssa aivan rauhallisesti ja hengittelimme vain raitista ilmaa ja ihastelimme luonnon ihmeitä. Piti ihan muutaman kerran räpyttää silmiä, että "ollaanko me oikeasti täällä näiden huippujen ja meren ympäröimänä". Kyllä me oltiin! Näkymä oli varmasti yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Ellei hienoin.

Tässä kohtaa reitti alkoi jyrkkenemään, mutta hurjin oli vielä edessä...

Vaellusreitti lähti tästä kohtaa kulkemaan pohjoiseen harjanteen laitamaa pitkin ja noustiin erittäin jyrkästi kohti Seglan huippua. Näkymät joka puolelle olivat aivan epätodelliset, ja vaelluksen teki hurjaksi jyrkkä kallionseinämä mereen vasemmalla puolella. Mä totesin jo Besseggenissä vuosi sitten vaeltaessa, että nautin jyrkällä harjanteella kapuamisesta. Adrenaliini virtaa, kun reitti on hieman extreme. Koska olen kuitenkin nykyään melko herkkä korkeille tai jyrkille paikoille, niin reitti ei missään nimessä saa olla liian extreme, ja kiipeilijää musta ei varmasti koskaan tule. Aivan liian pelottavaa. Pieni kutina mahassa kuitenkin tuo lisäjännitystä ja elämyksellisyyttä vaellukseen. Huipulla hurjuus palkitaan ja maisemat ovat mielettömät, kuten tälläkin kertaa. Mä olen sanonut tämän useastikin, että puolet maiseman kauneudesta tekee sen, että on nähnyt omin jaloin vaivaa sen saavuttamiseen. Mä en ikinä pystyisi ihastelemaan maisemia vain auton ikkunasta, vaan mun on päästävä kokemaan ja näkemään ne omin jaloin. Ja onhan tosiasia se, että ylhäältä maisemat ovat vain vielä piirun verran komeammat, kuin alhaalta. Eikö?

1,9km, 590 nousumetriä, 1,5 tuntia taukoineen. Siinä meidän vaellus ylös. Eli jyrkästi mentiin, samoiten hitaasti maisemia ihastellen ja ihmetellen. Mä nautin suunnattomasti pienistä päivävaelluksista, kun niissä yhdistyy pienet fyysiset ponnistelut, luonnon kokeminen ja siellä läsnäoleminen ja nautiskelu. Paras tunne on aina ylhäällä. Pukea kuoritakkia päälle lämmittämään, syödä rauhassa eväitä, nauttia maisemista ja siitä hiljaisuudesta. Ei ole kiire minnekään. Aivan mahtavaa!

Seglan nousussa mietin vähän, miten päästään sieltä hurjalta harjanteelta alas, mutta alastulo olikin helpompi kuin luultiin. Tultiin lopulta aika reippaasti lähes puolta nopeammin alas kuin ylös. Fiilis tällaisten vaellusten jälkeen on kyllä huikea. Ruoka maistuu ja unta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauan.  Ainiin, tiedostan, että meillä osui taas keli ihan nappiin tälläkin reissulla. Ei vois paljon parempia säitä olla Pohjois-Norjassa. Olen kiitollinen!

Tuolla me oltiin hetki sitten...!

On Senjassa muutenkin aika hienot maisemat...

Jos olet pohjoisessa, aja Senjaan, mene Seglalle. Sitä ei voi tajuta kuvista, vaan se on koettava itse!