Lomareissu osa 2: Segla on Senjan helmi

Lomareissu suuntautui tänä kesänä Norjaan, jonne ajeltiin Kilpisjärven (osa 1) kautta. Vaikka rakastankin Suomen luontoa vihreiden metsien, aakeiden peltojen, upeiden vesistöjen sekä pohjoisen mahtavien tunturimaisemien vuoksi, niin silti maisemat muuttuvat melko äkkiä aivan huikeiksi Norjan rajan ylityksen jälkeen. Tunturit alkavat kasvaa, mittasuhteet muuttuvat huomattavasti ja viimeistään siinä kohtaa, kun upea valtameri astuu kuvaan, olen ihan myyty.

Norjan luonto on kaunis, jylhä, lähes eeppinen. Ajoimme ensimmäisenä kohteenamme Senjan saarelle, josta olin lukenut hyvää. Kuulemma Norja pienoiskoossa ja kauniita, mahtavia vuoria meren äärellä. Senja vakuutti ja ei vakuuttanut. Piipahdus noinkin laajalla alueella oli liian lyhyt, vain yhden päivän mittainen. Varmasti olisin vielä enemmän myyty, jos olisimme kolunneet paikkoja vielä enemmän läpi ajan kanssa. Senjan ehdoton hyvä puoli oli se, että turisteja ja matkailijoita oli huomattavasti vähemmän, kuin Lofooteilla. Teillä sai ajella kaikessa rauhassa ja levähdyspaikoilla olla keskenään. Maisematkin saaren pohjois- ja länsi-osissa olivat aivan mahtavat, vuorten ja vuonojen peittämät. Olin bongannut Instagramista upean kuuloisen vaelluskohteen: Seglan huiputuksen.

Segla on 639 metrin korkeudessa oleva huippu, jota reunustaa meri. Etenkin vuoren toinen puoli on aivan piikkisuora, ja huipulta ja sen harjanteelta on jyrkkä pudotus suoraan mereen. Seglalle johtaa merkitty vaelluspolku, mutta sitä on hyvin vaikea löytää, jos ei tiedä mistä etsiä. Minulla oli sattumalta tarkka karttakuva vaellusreitistä, joten löysimme reitin lähtöpisteeseen melko hyvin. Segla löytyy Fjordgårdin kylästä, ja jos tarkasti seuraa tien 862 opasteita, on viittaus vaellusreittiin kyllä löydettävissä. Tarkka lähtöpaikka on erään tien päässä, joka löytyy, kun ajaa tietä numero fv275 Fjordgårdiin päin ja kääntyy pian kapean tunnelin jälkeen jyrkästi vasemmalle. Tien varteen voi myös jättää auton. Meidän vaelluksen aikana parkissa oli noin kymmenen autoa, mutta vaelluksella näimme vähemmän vaelluskuntia. Vaellusreitin lähtöpäässä näkyy opastus Seglalle, joten kun tietää mitä etsii, löytyy oikea reitti helposti.

Vaelluksen reitti.

Alku reitistä on helppoa nousua ja polkua, mutta noin kilometrin kävelyn jälkeen polku jyrkkenee selkeästi.  Jo parkkipaikalta voi vähän hahmottaa, mihin reitti tulee päättymään. Huipun näkee kuitenkin vasta ensimmäisten kunnon nousujen jälkeen, kun saavutaan harjanteen päälle, jossa on näkymä täysin uudelle vuonolle. Tässä kohtaa maisema alkaa olla todella hurja ja hieno. Harjanne on todella jyrkkä meren puolelle ja näkymä vuorille on aivan sanoinkuvaamattoman upea. Me otimme tämän vaelluksen aikana vauhdin kanssa aivan rauhallisesti ja hengittelimme vain raitista ilmaa ja ihastelimme luonnon ihmeitä. Piti ihan muutaman kerran räpyttää silmiä, että "ollaanko me oikeasti täällä näiden huippujen ja meren ympäröimänä". Kyllä me oltiin! Näkymä oli varmasti yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt. Ellei hienoin.

Tässä kohtaa reitti alkoi jyrkkenemään, mutta hurjin oli vielä edessä...

Vaellusreitti lähti tästä kohtaa kulkemaan pohjoiseen harjanteen laitamaa pitkin ja noustiin erittäin jyrkästi kohti Seglan huippua. Näkymät joka puolelle olivat aivan epätodelliset, ja vaelluksen teki hurjaksi jyrkkä kallionseinämä mereen vasemmalla puolella. Mä totesin jo Besseggenissä vuosi sitten vaeltaessa, että nautin jyrkällä harjanteella kapuamisesta. Adrenaliini virtaa, kun reitti on hieman extreme. Koska olen kuitenkin nykyään melko herkkä korkeille tai jyrkille paikoille, niin reitti ei missään nimessä saa olla liian extreme, ja kiipeilijää musta ei varmasti koskaan tule. Aivan liian pelottavaa. Pieni kutina mahassa kuitenkin tuo lisäjännitystä ja elämyksellisyyttä vaellukseen. Huipulla hurjuus palkitaan ja maisemat ovat mielettömät, kuten tälläkin kertaa. Mä olen sanonut tämän useastikin, että puolet maiseman kauneudesta tekee sen, että on nähnyt omin jaloin vaivaa sen saavuttamiseen. Mä en ikinä pystyisi ihastelemaan maisemia vain auton ikkunasta, vaan mun on päästävä kokemaan ja näkemään ne omin jaloin. Ja onhan tosiasia se, että ylhäältä maisemat ovat vain vielä piirun verran komeammat, kuin alhaalta. Eikö?

1,9km, 590 nousumetriä, 1,5 tuntia taukoineen. Siinä meidän vaellus ylös. Eli jyrkästi mentiin, samoiten hitaasti maisemia ihastellen ja ihmetellen. Mä nautin suunnattomasti pienistä päivävaelluksista, kun niissä yhdistyy pienet fyysiset ponnistelut, luonnon kokeminen ja siellä läsnäoleminen ja nautiskelu. Paras tunne on aina ylhäällä. Pukea kuoritakkia päälle lämmittämään, syödä rauhassa eväitä, nauttia maisemista ja siitä hiljaisuudesta. Ei ole kiire minnekään. Aivan mahtavaa!

Seglan nousussa mietin vähän, miten päästään sieltä hurjalta harjanteelta alas, mutta alastulo olikin helpompi kuin luultiin. Tultiin lopulta aika reippaasti lähes puolta nopeammin alas kuin ylös. Fiilis tällaisten vaellusten jälkeen on kyllä huikea. Ruoka maistuu ja unta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauan.  Ainiin, tiedostan, että meillä osui taas keli ihan nappiin tälläkin reissulla. Ei vois paljon parempia säitä olla Pohjois-Norjassa. Olen kiitollinen!

Tuolla me oltiin hetki sitten...!

On Senjassa muutenkin aika hienot maisemat...

Jos olet pohjoisessa, aja Senjaan, mene Seglalle. Sitä ei voi tajuta kuvista, vaan se on koettava itse!