Suunnistus - rakkaudesta lajiin

Tänään on taas se päivä, jolloin ajan innoissani ruuhkassa autoa. Yleensä vihaan istua ruuhkassa, mutta tänään on viikon paras päivä. Kaarran auton parkkipaikalle, jossa huomioliiviin pukeutunut vanhempi herrasmies osoittaa autolleni paikkaa. Kaikki autot ajetaan järjestelmällisesti vieriviereen, jotta jokainen auto mahtuu parkkikselle. Toiminta on loogista ja sitä ohjaavat ihmiset tietävät, miten parkkipaikka kannattaa täyttää. Sitä on tehty ennenkin. Nousen autosta ja vaihdan takaluukusta löytyneet suunnistusnastarit jalkaan. Otan kompassin, EMIT-kortin ja karttamuovin myös "suunnistuskassistani" ja lähden kävelemään kohti kartanmyyntipistettä. Mallikartat ovat esillä ja niiden ympärillä käy kuhina. C-rata on liian lyhyt, B näyttää kivalta, mutta uskaltaisinko A-radalle.. se on tällä kertaa vajaa 7 km, joten ehkä voisin tänään kokeilla sitä, mietin mielessäni. Päädyn ottamaan A-radan, eli kuntorasteilla tällä kertaa vaikeimman tarjolla olevan radan. Aika hassua, kun en minä vielä kovinkaan kauan ole suunnistusta harrastanut. B-radassa, joka on yleensä noin viitisen kilsan mittainen, riittää minulle tavallisesti haastetta, mutta tänään päätän haastaa itseäni vähän enemmän. Eihän minulla ole kiire minnekään, sillä olen syönyt töissä hyvän välipalan. Nälän ei pitäisi päästä yllättämään.

Ilmottaudun metsään lähtijäksi ja kävelen lähtöpaikalle samalla tutkien karttaa. Voi pojat, millainen haaste tänään on edessä. Lähdössä nollaan EMIT-korttini pitämällä sitä lähtöleimauksessa vähintään 4-5 välähdyksen ajan, ja sitten lähden matkaan. Aika lähtee juoksemaan leimauksesta. Kuntosuunnistustapahtumissa on mukavaa ajanotto, sillä silloin tulee yleensä yritettyä aina vähän enemmän, kuin jos aika ei juoksisi harjoituksen aikana. Ensimmäinen rastiväli on henkiseltä kantilta todella tärkeää, sillä jos se onnistuu omalla tasollaan, menee yleensä koko suunnistus hyvällä flow'lla. Aloitan siis suunnistuksen varovasti. Etenen hitaasti mutta varmasti kohti ensimmäistä rastia. Hölkkäilen polkua pisin lähelle rastia ja sitten otan erään kiven kohdalta suunnan rastille. Rasti on mäen päällä, joten nousen kävelyaskelin kohti rastia. Mäen päällä ei näy rastilippua, joten katson tarkemmin rastimäärettä. Rasti 1, koodi 56, notko. Ahaa, rasti on pienessä syvennyksessä mäen korkeimman kohdan takana. Nyt löytyi! Jes, menipä hyvin!

Suunnistajan merkki: rastilippu peruutuspeilissä

Fiilis nousee ja nostan vauhtia! Maasto vaihtuu vaikeampikulkuiseksi rämeiköksi. Kaatuneita puita ja risuja on koko ajan reitillä ja vauhti putoaa. Yritän juosta, mutta eteneminen muistuttaa ennemminkin rämpimiseltä. Ylittelen puita ja kompuroin juurakkoihin. Hetken päästä kompastun oksaan ja kaadun naamalleni maahan. Huh, onneksi ei sattunut. Jatkan matkaa ja seuraava rasti löytyykin melko hyvin erään jyrkänteen vierestä. Olen suunnistuskurssilla oppinut, että jyrkännerasteille kannattaa yleensä pyrkiä tulemaan ala kautta, sillä rasti näkyy sieltä suunnasta aina paremmin, kuin jyrkänteen päältä. Seuraava rasti onkin mäen päällä, joten joudun kapuamaan jyrkänteen vierestä todella jyrkkää rinnettä ylös. Näinä hetkinä, tai varsinkin jyrkissä alamäissä, mietin kuinka hyödyllinen kuntosuunnistajan vakuutus on. Suunnistuksessa todella joutuu.. tai siis pääsee hurjiin paikkoihin ja vaikeimmat kohdat saavat minut rämäpään oikein innostumaan! Endorfiinit jylläävät kun saa könytä metsässä. Polkujuoksu vaikuttaa niin helpolta aina suunnistuksen jälkeen ;)

Pari rastiväliä menevät hyvin, mutta sitten tulee melkoinen herpaantuminen. Maasto ei näytä ollenkaan siltä, miltä kartalla pitäisi olla. En saa kiinni itseäni kartalle ja alan pyöriä edes takaisin. Pysähdyn ja pyörittelen karttaa ja katson kompassia, että varmasti olen oikeassa suunnassa. Äh, nyt on paha pummi menossa. Kuljen vähän taaksepäin ja hetken päästä tunnistankin ison kiven kartalta ja tajuan, että olen tullut aivan liian oikealle. Ei auta kuin ottaa uusi suunta ja lähteä etsimään rastia. Lopulta se löytyy aika hyvin, vaikkakaan rasti ei ole kovin hyvin esillä! Törmään rastilla erääseen vanhempaan mieheen, jolle manaan, kuinka hyvin rasti on piilotettu puskan taakse. Mies naurahtaa ja lähdemme etenemään omaa tahtia seuraavalle rastille. Minä juoksen, vanhempi mies kävelee. Juoksen innoissani pisin kalliota enkä ollenkaan vauhdin hurmassa huomaa kuinka hyvin askel nousee. Eikä, olen juossut ohi kohdan, josta minun piti kääntyä kalliolta pois. Käännyn takaisin ja otan suunnan rastille. Sama mies leimaa rastia kanssani yhtäaikaa.. "Et sitten kauemmas päässyt, vaikka niin vauhdilla lähdit viime rastilta!", mies huikkaa pilke silmäkulmassa. Niinpä niin, taas kävi niin, että minä juoksen päättömästi rastilta toiselle ja kokeneet suunnistajat kävelevät fiksusti suoraan rastilta rastille ja lopulta olemme samassa ajassa suorittaneet rastivälin. Tyypillistä suunnistusta minulle! En anna kuitenkaan sen lannistaa minua, sillä suunnistuksessa todellakin kokemus on valttia. Itse olen vielä hyvin lapsen kengissä harrastukseni kanssa, vaikka kehitys muutaman ensimmäisen harrastusvuoden aikana on suurta ollutkin.

Välillä sattuu ja tapahtuu...

Enää on muutama rastiväli jäljellä. Seuraavaksi ylitetään suuri suo ja siinä jalat viimeistäänkin kastuvat. Olen välillä polviä myöten suossa!! Mutta ei se haittaa, sillä juuri noiden "äijämäisten" piirteiden vuoksi olenkin aivan hullaantunut suunnistukseen! Naama kuralla, räkä poskella ja kengät märkinä on enemmän sääntö kuin poikkeus, jopa kuntorasteilla. Saattaapi joskus myös vaatteet ottaa osumaa metsässä rämpiessä. Suon jälkeen kuljen tiheän kuusimetsän läpi. Tunnen kuinka hämähäkin seitti osuu ihoani vasten ja huidon sen pois. Ennen en olisi voinut kuvitellakaan, että kuljen seittien läpi. Niin paljon suunnistus on mua siedättänyt, että nyt se vain hieman ällöttää, mutta kestän seitit hyvin. Vain kerran oikeasti pelästyin isoa hämähäkkiä nenäni edessä kesken suunnistuksen ja silloin kiersin hämähäkin ja seitin suosiolla ja keräilin itseäni jonkun aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan etenemistä! Seuraan ojan reunaa kohti rastia ja sen avulla rasti löytyy hyvin. Enää viimeinen rastiväli edessä! Juoksen eteenpäin kohti isoa polkua ja kiihdytän vauhtia kovaksi. Suunnistuksen melkein paras hetki on loppu, kun voi kiihdyttää väsyneillä jaloilla vielä viimeisetkin voiman rippeet pois ja leimata maalissa hengästyneenä. Ja onnellisena! Taas yksi rata läpi! On tämä suunnistus hauskaa! Tää on niin mun juttu! Annan EMIT-kortin radan purkuun ja järjestäjä sanoi, että kaikki on ok kortillani eli olen leimannut oikeat rastit. Hyvä juttu! Kävelen autolle ja vaihdan kuivan paidan päälle ja otan nastarit pois jalasta.

Seuraavana päivänä tulokset ilmestyvät nettiin. On aina kivaa vertailla omia tuloksia muihin kisailijoihin, sillä siinä näkee, onko rata mennyt hyvin vai huonosti. Paras vaihe on kuitenkin Reittihärveliin radan lataaminen GPS-rannetietokoneesta. On niin kiva analysoida jälkeenpäin omaa kulkureitti kartalla ja katsoa, millaisia reittivalintoja muut ovat tehneet. Tekniikka on hienoa ja erityisesti suunnistuksessa GPS-mittarista on paljon iloa!

Kuva Reittihärvelistä

Suunnistus on minulle vielä kohtuullisen uusi harrastus, sillä olen käynyt kuntorasteilla nyt reilu kahden vuoden ajan. Harrastus on kuitenkin säännöllistä, intohimoista ja superhauskaa! Metsässä kaikki muu unohtuu päästä, ja radan aikana ei tule mietittyä mitään muuta kuin karttaa ja reittiä. Vähän ihailen luontoa samalla ja mietin, kuinka hienoihin paikkoihin ja alueisiin olen suunnistusharrastuksen myötä päässytkään! Onni on terveet jalat ja näin kiva harrastus! Koen päässeeni jo sisälle lajiin, vaikka en kilpailuissa olekaan Jukolaa ja Raatojuoksua lukuunottamatta käynyt. Kuntosuunnistustapahtumissa on kuitenkin hieno tunnelma ja se kannattaa kokea!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Menkää metsään ;) Jos ette suunnistamaan, niin ainakin kävelylle tai polkulenkille ;) Vai mitäs viikonloppusuunnitelmia teillä on? Millainen kuva suunnistuksesta jäi tämän tekstin perusteella?