Kaarinan syysmaratonilla katupuolikkaalla pitkästä aikaan

Eilen oli mulle jännä päivä, sillä juoksin pitkästä aikaan rehellisen katupuolimaratonin. Olen viimeisen parin vuoden aikana hurahtanut polkujuoksuun ja sen tuomaan rentouteen. Lappu rinnassa ei ole tenhyt paljon katuja mieli tallailla. Vaikka kuinka yrittäisi mennä rennosti, on aina vahvasti juoksuun kätetty aika mielessä. Monesti asetetaan itselleen jokin tavoite, joku muu kuin iloisesti läpi pääseminen. Tällä kertaa olin kuitenkin päättänyt osallistua Kaarinan syysmaratonin puolimaratonille, ihan vain kokeillakseni, missä kuntoni kanssa nyt mennään. Kaarinasta mulla oli niin hyviä kuin huonojakin muistoja, sillä minun kympin ennätykseni on juostu vuonna 2011 Kaarinassa, mutta kaksi vuotta sitten juoksin vesisateessa aika vaikean puolimaratonin. 

Mikä keli lähtöalueella 24. lokakuuta!

Tällä kertaa keli oli kohdillaan! Lauantaiaamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena Kaarinassa, isäni luona, jossa majailin juoksua edeltävän yön. Tosin mittari näytti alle nollan vielä yhdeksän aikaan aamulla. Tiesin kuitenkin, että aurinko kyllä alkaisi lämmittää. Söin kaurapuuroa hillolla ja raejuustolla sekä leivän palasen ja join vettä ja kahvia. Mitään ihmeellisiä tankkauksia en ollut suorittanut enkä valmistautunut juoksuun kummoisesti. Pidin kyllä pari lepopäivää ennen juoksua. Hain numerolappuni jo edeltävänä iltana kisakeskuksena toimineesta Kaarinan lukiosta, joten saavuin paikalle vasta puolisen tuntia ennen puolimaratonin starttia. Lämmittelin hetken ja sitten heitinkin takin Kimmolle, joka oli tullut katsomaan lähtöä, ja siirryin lähtöalueelle. 

Kaarinassa ajanotto tapahtui käsipelillä, joten kaikki saivat vain bruttoajat. Puolimaratonille starttasi reilut 200 ihmistä, joten joitain sekunteja toki kesti siirtyä lähtöviivan yli. Minulle sekunnit olivat aika yhdentekeviä ja arvioin oman paikkani hieman 2 tunnin jänisten eteen. Sen sijaan mietin, kuinka työlästä on kirjata käsin monen sadan juoksijan ajat. Lähtöpamausta en kuullut, mutta yhtäkkiä lähettiin liikkeelle. Aluksi teimme ylimääräisen reilu kilsan lenkin, jonka jälkeen lähdimme varsinaiselle kierrokselle, joka juostiin kahteen kertaan. Katsoin Ambitista, että lähdin noin 5.30-kilometrivauhtia etenemään, jonka olin aiempien lenkkien perusteella arvioinut sopivaksi vauhdiksi. Vauhti on minulle reipas ja vaatii ylläpitoa. Tällä kertaa lähdin liikkeelle ilman kädessä olevaa pulloa ja päätin juoda jokaisella juomapisteellä järjestäjän tarjoamaa juotavaa.

Alku meni kivasti eteenpäin. Reittihän on kovin tylsä, mutta en muistanutkaan kuinka paljon reitin tylsyys vaikuttaa mielialaani. Polkujuoksussa on aina jotain hämmästeltävää ja ihasteltavaa. Nyt juoksimme asutusten ohi, peltojen keskellä sekä kolme kilometriä yhtä ja samaa suoraa kierroksen lopussa. Ensimmäinen kierros meni tosi kivasti. Vauhti ei tuntunut liian kovalta ja juttelin vähintäänkin puolet kierroksesta erään naisen kanssa. Juttu lähti liikkeelle, kun hän kysyi vauhtiamme ja siinä sitten puhuttiin niitä näitä, lähinnä minä kerroin polkujuoksusta ja harjoittelusta niitä kisoja varten. Minä tunsin olevani hieman lyhyellä matkalla itselleni ja hän taas oli ylimatkalla, kun koki kympin kivemmaksi kisamatkaksi. Toinen kierros oli jo sitten selkeästi raskaampi. Jossain 11-12 kilometrin jälkeen alkoi tulla sellainen olo, että "miksi mä täällä juoksen?". Vauhdin ylläpitäminen ei ollut enää niin helppoa ja jalat alkoivat väsyä etenkin pakaroista ja lonkankoukistajista. Otin ainoan geelin, joka minulla oli mukana ja join vettä päälle juomapisteellä. Säästin geelistä loput toiselle kierroksella olevalle juomapisteelle, joka oli noin 17,5 kilsan kohdalla ja join vettä päälle.

Geelistä sai selkeästi lisää voimaa, mutta jäljellä oli ylivoimaisesti juoksun tylsimmät osuudet eli pitkä kolmen kilometrin suora ennen maalialueelle saapumista. 19 kilometrin kohdalla mietin, että "okei, enkka tulee kyllä mutta pitäisikö kiristää vähän? Njääähh.." ja minkäänlaista loppukiriä en enää saanut aikaiseksi. Ei mun oikeastaan tehnytkään mieli kiristää. Onko sillä minuutilla sitten loppujen lopuksi mitään väliä? Eipä ole ei. Juoksin maaliin ja kellot pysähtyivät aikaan 1.56.56! Se oli mun puolimaratonin ennätys! Jee? No jee. Eipä juuri kovin ihmeelliseltä tuntunut. Toki olin onnellinen, että sain pidettyä juoksuni melko hyvin kasassa ja juoksin varmaan elämäni tasaisimman (katu)juoksun. Toki olin myös väsynyt, sillä minulle tuo oli melko reipasta vauhtia! Jaloissa tunsi juosseensa!

Sympaattinen pieni maali!

Mutta tajusin samalla, että musta ei ehkä ole katujuoksijaksi enää. Eikä mun tarvikaan! Eilisen paras oivallus oli se, että tajusin mikä mun suhteeni juoksuun on tänä päivänä. Mä en oo enää enkkojen perään, vaan juoksen siksi, että saisin elämyksiä ja nähdä mahtavia maisemia. Mulle ei ole elämyksellistä tuijottaa kelloa ja yrittää puskea itseään eteenpäin kovemmin. Ei oo mun juttuni juosta kelloa vastaan. Sille oli oma aikansa mun elämässäni ja sen kautta löysin omat kiinnostuksen kohteeni: polkujuoksun ja suunnistuksen. Ja kyllä mä rakastan myös tavallista katujuoksua, mutta se on mulle terapeuttista ja helppoa arkiliikuntaa, ei laji, jossa mulla on pakonomainen tarve kehittyä. Kyllä mä varmasti vielä juoksen katutapahtumissa, mutta puolimaratonia tuskin tulee hetkeen juostua. Se on muuten aika inhottava matka ;) Pitäisi olla kestävyyttä ja pitäisi juosta silti kovaakin. Varmaan jatkossa tulee enemmän juostua kymppejä, jotka menevät hyvinä treeneinä, koska jalatkin palautuvat niistä nopeammin. 

Kaikesta huolimatta eilen oli kuitenkin mukava juoksupäivä! Sää oli täydellinen, mukana oli iloista juoksuporukkaa ja tapahtuma lapsuuden kotikaupungissa on oikein sympaattinen ja onnistunut. On mahtavaa nähdä niin onnistuneita hymyjä ihmisten kasvoilla kuin niitä epäonnistumisiakin. Ne kuitenkin kaikki kuuluvat liikuntaan ja varsinkin katujuoksuun.

Oliko joku muu viikonloppuna jossain syksyn lukuisista juoksutapahtumista? Miltä onnistuminen ja epäonnistuminen tuntuu? Motivoivatko paremmat ajat juoksemisen pariin vai jokin aivan muu?