Lappu rinnassa suunnistamassa

Tänään heräsin sateen ropinaan ja mietin kuinka onnekasta olikaan, että juuri vuorokautta aiemmin oli ollut unelmien syyskeli. Siis lauantaina ainakin täällä Etelä-Suomessa saatiin nauttia kirpsakasta, mutta upean aurinkoisesta marraskuun ensimmäisen päivän syyssäästä. Ei ollut tyypillisestä loskasta, pimeydestä tai kosteudesta tietoakaan. Onnekasta se oli siksi, että eilen kilpailtiin perinteinen suunnistuskauden päätöskisa, eli Raatojuoksu, johon minä otin ensimmäistä kertaa nyt osaa. Sinne on tervetulleita kaikki kuntosuunnistajatkin, joilla kilpailulisenssiä ei ole, ja nimensä mukaan kyseessä on pitkänmatkan suunnistusta. Me oltiin molemmat Kimmon kanssa ilmottauduttu skabaan, ja valittiin noin kympin radat. Tarjolla olisi ollut myös 20 ja 15 kilometrin radat, mutta onneksi päädyttiin tähän "lyhyeen" vaihtoehtoon, sillä kokemusta ei yli 7 kilsan radoista juuri olekaan. Loppujen lopuksi radat olivat hieman pidempiä kaikki, ja tuo naisten kympin rata olikin todellisuudessa 10,9 kilsan mittainen. Siinä oli kyllä tarpeeksi tekemistä!

Herättiin lauantaiaamulla seitsemän aikoihin, kun yhteislähtö oli määrä tapahtua klo 10.15. Söimme aamupalaksi leipää ja puuroa, joimme kahvia ja pakkasimme suunnistuskamat mukaan sekä vähän vaihtovaatetta. Vaatteiden valitseminen oli vaikeaa, sillä oli aurinkoinen nollakeli ja edessä suunnistusta - eli ei koskaan tiedä, kuinka paljon tulee seisomista ja ihmettelyä, mutta toisaalta välillä mennään jyrkkiäkin mäkiä hikihatussa ylös. Päädyin kahteen pitkähihaiseen paitaan, kerrastohousuihin ja ohuisiin suunnistustrikoisiin, ja valinta oli tosi hyvä. Missään vaiheessa ei ollut todella kuuma, eikä kyllä kylmäkään ehtinyt tulla. Kisakeskus oli Sipoonlahden koululla, ja siitä oli parin kilsan hölkkämatka lähtöpaikalle. Pakko sanoa, että oon kyllä ilonen, että uskaltauduin lähtemään mukaan, sillä onhan noi yhteislähdöt ja selostajat ja numerolappu rinnassa sellaisia kuntosuunnistajan kohokohtia! yli 1200 suunnistajaa lähti yhtä matkaa merkistä liikkeelle, se fiilis on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa!!

Suunnistus lähti rullaamaan aika kivasti, sillä nopeasti selvisi, mihin suuuntaan olen menossa, ja osasin siinä ihmispaljoudessa valita omat reittivalinnat välittämättä muista. Sitä kun ei ikinä tiedä, ovatko muut menossa samalle rastille vai ihan erille - yleensä erille, sillä ratoja oli useita ja myös omalla radalla oli hajontaa. Aluksi en katsonut rataa kokonaisuutena, mutta sitten tuli vilkaistua, ja olihan siinä 26 rastin verran tekemistä, ja joukossa oli niin lyhyitä rastivälejä kuin pitkiäkin. Suunnistus sujui kivasti, mitä nyt muutamia pummeja tuli tehtyä, mutta oikeastaan ne olivat aika pieniä omalla tasollani. Joukossa oli huoltorasti, jossa oli tarjolla mehua, vettä, jugurttia ja rusinoita ja muuta pientä naposteltavaa, ja oma reittini kulki sen läpi muutaman kerran. Suunnistin omasta mielestäni ihan omalla tasollani, mutta jalat eivät ehkä jaksaneet ihan kaikkia ylämäkiä mennä juoksuaskelin ylös. Mulla oli alla aika kovakin treeniviikko, varsinkaan jalat eivät ole täysin tottuneet vielä lisäntyneeseen kuntosalitreeniin, joten aivan tuoreimmilla jaloilla en valitettavasti Raatojuoksussa ollut. Silti fiilis oli ihan huippu, ja mä nautin tapahtumasta ihan täysillä! Metsässä huomaa että suunnistajilla on kyllä hieno yhteishenki, sillä pääsin itsekin pari kertaa auttamaan muita. Muutoin tässä tapahtumassa ei ollut Venlojen viestistä tuttua huutelua "mille rastille olette menossa?", vaan sai ihan tosissaan suunnistaa. Ja välillä menin joitain rastivälejä ihan yksinkin!

Toiseksi viimeisellä rastilla tein isoimman pummini, kun tulin väärälle rastille, ja hetken aikaa mietin, missä se oma rastini on. Lopulta pienen pyörimisen jälkeen, sekin löytyi, ja pääsin juoksemaan viimeiselle rastille ja siitä maaliin. Kyllä lopussa oli aika väsynyt ja "raato-olo". Suunnistaminen on aika rankkaa, sillä metsässä rämpiminen tuo mukavaa vastusta juoksuun ja etenmiseen. Jopa polkujuoksu tuntuu aina suunnistuksen jälkeen helpolta! ;) Aikaa mulla meni tuohon 10,9 kilsan rataan 2.26, joten parantamisen varaa jäi toki! Mutta on muistettava, että mä olen aloittanut suunnistuksen vasta reilu vuosi sitten kunnolla ensimmäisillä kuntorasteilla, ja siitä on tultu valtavasti eteenpäin. Enää ei ole sellaisia täydellisiä eksymishetkiä "missä mä oikein olen?!", vaan ennemminkin hitaus tulee omasta epävarmuudesta ja hitaista reitin valinnoista. Välillä on vaikeaa miettiä, mikä olisi paras mahdollinen reitti seuraavalle rastille. Suunnistuksessa riittää haastetta, mutta siinä on todellakin laji, jossa mä haluan kehittyä. Mä olen täysin hurmiossa suunnistamisesta, se on aivan älyttömän upeaa!

Onneksi uskalsin lähteä vaikeamaineiseen Raatojuoksuun, ja valitsin sopivan radan itselleni. On hienoa huomata, että voin nykyisin osallistua vastaaviin kuntosuunnistuskisoihin. Vaikka olen vieläkin hyvin epävarma omasta suunnistuksesta ja taso on ailahtelevaa, ei se haittaa. Parasta näissä tapahtumissa on itsensä ylittäminen jo sillä, että ylipäätään pääsee radan hienosti läpi maaliin. Koko ajan se varmuus tulee omaan tekemiseen ja kehitys on kovaa. Ennen kaikkea mä nautin suunnistamisesta koko sydämestäni, ja tämän kaltaiset tapahtumat vain vahvistavat tunnettani. Olen mä vaan onnellinen nainen!

Liikunta, ja liikuntatapahtumat antavat niin paljon!! Mahtavaa, että voin ottaa osaa monipuolisesti eri tapahtumiin. Ja siistiä on myös se, että suunnistuksesta on tullut mulle ja Kimmolle yhteinen harrastus, meidän juttu. Kuka lähtee meidän kanssa ensi vuonna Jukolaan? ;)

Miten teidän viikonloppu meni? Olitteko te lappu rinnassa jossain tapahtumassa vai nautitteko upeasta lauantaipäivästä jotenkin muuten?