Ruoka ei ole pelkkä polttoaine

Mulle ruoka ei pelkästään polttoainetta, kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut. Itseasiassa en ajattele ruokaa lainkaan polttoaineena, vaan se on mulle pääsääntöisesti nautinto, siinä missä liikunta tai leffojen katselukin. Ruokaa "pitää" kuitenkin joka päivä syödä, joten yritän arjessa pitää kokkailut yksinkertaisina, mutta maittavina, ja panostan viikonloppuisin kunnolla ruuanlaittoon. Nytkin lauantaina olen kutsunut ystäviä kylään syömään, koska haluan emännöidä ruokapatojeni kanssa. Ruokailu on parhaimmillaan, kun sen herkutteluhetken voi jakaa jonkun kanssa, mutta kyllä minä panostan ruokailuhetkeen myös yksikseni.

Mä en milläänlailla laske kaloreita, en mittaa mitään enkä mieti kovin tarkasti, onko ruuassani hiilareita tai muuta kuinka paljon. Pyrin maalaisjärjellä pitämään kontrollia, että kaikkia ravintoaineita tulisi tasaisesti. Jos syön aamupalaksi rahkaa, syön yleensä lounaan, jossa on hiilihydraatteja. Jos taas syön salaattia lounaaksi, toivon syöväni leipää aamupalaksi. Mä en ainakaan jaksa treenata, jos en saa hiilareita, ja toisaalta, onhan ne pirun hyviä. Miettikää nyt joku ruisleipä oivariinilla ja muilla herkuilla. Tai perinteinen lasagne. Mmmm... kyllä mä tykkään! Uusimmille blogini lukijoille tiedoksi, että ruoka-tunnisteen alta löytyy enemmän postauksia kyseisestä aiheesta.

Reseptejä olen huono kirjoittamaan ylös, joten annan nyt kuvien puhua puolestaan! Jos jokin annos näyttää herkulliselta, voin yrittää kirjoittaa sen ohjeen sulle kommenttiboksiin.  Suurin osa on kyllä niin simppeleitä, ettei ne mitään ohjeita kaipaakaan. Yritän panostaa hyviin raaka-aineisiin!

Tässä siis viimeiaikaisia kokkailuja meidän taloudessa. Olen onnekas nainen, kun myös Kimmoa kiinnostaa ruuanlaitto, ja se onkin usein yhteinen ajanviete.

Uunilohta ja perunamussia. Lohi ja peruna ne yhteen kuuluu ;)

Itsetehdyt burgerit (sämpylöitä myöden), itsetehtyä coleslawta kevennettynä eli turkkilaiseen jugurttiin tehtynä. Herkkua.

Vietnamilaisia kevätrullia ja itsetehtyä dippiä.

Paistettua lohta, uuniperunaa ja valkosipuli-tillikastike.

Perinteinen lasagne

Spagettia ja jauhelihakastiketta

Nopea kanawokki

Mun yksinään vietetty herkkuhetki! Kanasalaattia grillatusta koivesta ja patonkia, nams! Juoksija-lehti kruunasi hyvän päivällishetken.

Linssi-kookoskeitto

Lohisalaattia

No, näyttikö hyvältä? :) Ei ne joka kerta näytä näin hyviltä, mutta aika usein yritetään kyllä panostaa siihen esillepanoonkin ja laadukkaaseen kotiruokaan. Me tehdään ruokaa lähes joka päivä, eli syön yleensä kaksi ateriaa päivässä, töissä lounaan ja illalla päivällisen. Harvoin syödään mitään leipää ja rahkaa eli välipalatyyppistä ruokaa ainoastaan toisena ruokana. Saatan ruoka-annosten lisäksi vielä syödä välipalaa, kuten smoothien. Ainakin silloin, kun olen treenannut... tai jos on nälkä! Aika usein on!! 

Mikä on teidän viimeaikaisista kokkailuista se onnistunein annos? Millainen suhtautuminen teillä on ruuanlaittoon? Laitatteko ruokaa arkisin?

Ps. Muistakaa lauantainen blogilenkki! Vielä ehtii mukaan! 

Elämys sysimustassa illassa otsalamppujen loisteessa

Moikka, ja kivaa sunnuntai-iltaa kaikille! Mä oon niin fiiliksissä, sillä tämä viikonloppu on ollut upea! Sopivasti liikuntaa, hyvää ruokaa ja rentoutumista eli juuri niitä asioita, joista minä nautin ja mitkä saavat mut lataamaan akkuja vapaiden aikana. Tunnen olevani taas valmis viikon työrupeamaan! Eilen kävin Helsingin Street food carnivaleilla maistamassa todella upeita ruokia ja sen päätteeksi leffassa. Elokuvien katselu on mulle mieluisaa vapaa-ajan puuhaa, sillä siinä saa yhtälailla heittää aivot narikkaan, kuin liikunnassakin. Tänään puolestani olin Pihkaniskojen järjestämässä tunnin mittaisessa rogainingissa Kuusijärvellä (kiitos vaan lukijalleni Kaisalle, kun vinkkasit tästä blogini kommenttiboksissa). Oli mukavaa suunnistaa taas ja Kuusijärvellä on upea sauna- ja uintimahdollisuus, jonka tottakai hyödynsin. Olipa muuten vesi kylmää, mutta virkistävää! Voisi tänä talvena ottaa avantoa enemmän tavaksi!

Helsinki Street food carnival

Perjantai oli kuitenkin viikonloppuni selkeä kohokohta. Koin yhden tähän mennessä suurimmista liikunnallisista elämyksistä ja hienoimmista lenkeistä, kun päätettiin ystäväni kanssa osallistua HTRC:n yhteislenkille. Sivulle oli ilmestynyt ilmoitus tällaisesta tapahtumasta: "Mustakorven mörköjuoksu. Kimppalenkki 14.11.2014. 32 km minimontrail-reittiä otsalampun valossa. Lähtö klo 18:00 vuoden pimeimpänä iltana Pirttimäen P-paikalta." Vatvottiin osallistumista todella kauan ja lopulta keskiviikkona tehtiin päätös, että uskaltaudutaan mukaan. Ja onneksi uskaltauduttiin, sillä ilta oli ihan sanoinkuvaamattoman upea! Ei riitä sanat eikä kuvat kuvaamaan sitä fiilistä, mikä ensikertalaisella oli pitkällä pimeän ajan lenkillä, kun 23 jollainlailla yhtä kahelia kuntoilijaa lähti taivaltamaan metsäreittejä otsalamppujen loistaessa. Ensinnäkin, lenkki oli mulle ylivoimaisesti pisin niin pituudeltaan kuin kestoltakaan, jos tapahtumajuoksuja ei oteta mukaan. Toiseksi, en ole koskaan juossut pimeässä metsässä. En sinne yksin uskaltaudu, koska pelkään pimeää ja niitä mörköjä.

Välipala ennen juoksua. Ilta-aika lenkille toi vähän haasteita ruokailujen suhteen.

Olen kerran aiemmin osallistunut HTRC:n yhteislenkille, joka oli niin mahtava kokemus, että tahdoin lähteä uudestaan, ja nyt varsinkin, sillä osasin vähän aavistaa, että pimeässä juokseminen voisi olla upea elämys. Tuon aiemman lenkin huippu vetäjä oli myös tulossa tähän lenkille mukaan, ja luvannut pitää hitaimmista huolta, joten sen suhteenkin oli oikein rohkaiseva mieli lähteä taivaltamaan perjantai-iltana yli 30 kilsan lenkkiä. Vaikka lenkin arvioitu vauhti (5h) tuntui itselle sopivalta, ei koskaan tiedä, millaiseksi vauhti todellisuudessa muovautuu, kun mukana on myös kovakuntoisia juoksijoita. Saavuimme Pirttimäkeen hyvissä ajoin, eikä muita vielä näkynyt. Pikkuhiljaa parkkipaikka alkoi täyttyä iloisista juoksijoista, ja heti huomasin, että porukkahenki tuntui olevan huikea. Kyllä harrastaminen ja tietynlainen intohimo polkujuoksua kohtaan yhdistää myös ventovieraita. Tunnelma oli hyvä ennen lenkkiä, ja yhteiskuvan jälkeen laitoimme lamput päälle, ja lähdimme liikkeelle.

Alkumatka oli mukavakulkuista metsätietä ja osittaista polkua Pirttimäestä Luukkiin. Oli kiva aloittaa suhteellisen helpolla alustalla. Onnekseni huomasin myös vauhdin olevan sopiva. Siinä me menimme sulassa sovussa pitkänä letkana vain lamppujen valon näyttäen meille tietä. Oma ei-niin-hyvä-lamppu oli ihan kohtuullinen tuolla porukan mukana, kyllä sillä nyt näki juosta. Muiden valot antoivat myös mulle näkyvyyttä. Luukissa odotti ensimmäinen yllätys, kun viime lenkin vetäjämme pysäytti meidät tiettyyn kohtaan, ja kaivoi esille jemman. Hän oli aiemmin tuonut reitin varrelle kahteen kohtaan vettä, pähkinöitä, karkkia ja kuivattuja hedelmiä koko porukalle, joita saimme nauttia näillä taukopaikoilla. Aivan ensiluokkaista toimintaa, että mulla oli niin hyvä mieli tällaisesta tempauksesta! Varsinkin vajaa 20 kilsan taivalluksen jälkeen seuraavalla huoltopisteellä tarjoilut teki kauppansa. Toki mulla oli urheilujuomaa, vettä ja geelejä mukana, mutta kylläpä pähkinät maistuikin hyvältä kesken lenkin!

Yllätyshuoltopiste

Reitin keskivaiheella Luukin jälkeen alkoi reitin selkeästi rämeikköisimmät paikat. Oli märkää, mutaisaa ja pientä lohdutonta polkua, jota oli upea edetä. Ilma oli niin hieno, suurinpiirtein nollassa oli lmäpötila ja tuulta ei ollut laisinkaan. Metsä oli niin pimeä ja hiljainen, että välillä tuli kylmät väreet. Yhdellä kalliolla pidimme taas lyhyen paussin. Laitoimme kaikki lamput pois päältä ja olimme hetken täydessä pimeydessä. Se oli upeaa. Mikä tunnelma voikaan lenkillä olla! Pikkuhiljaa saavuimme pieniltä poluilta Solvallan ulkoilualueelle, josta loppumatka olikin latupohjaa pitkin. Siinä porukka viimein hajaantui, kun kärjen kovakuntoiset lähtivät painelemaan omia vauhtejaan viimeiset kahdeksan kilsaa. Olin kyllä yllättynyt, että porukka pysyi noinkin hyvin yhdessä ja vauhti pysyi sovitun maltillisena. Kyllä tuollaista vauhtia jaksaa hölkytellä, vaikka toki viimeiset kilometrit alkoivat jaloissa painaa. Varsinkin, kun loppu oli yhtä nousemista ja laskemista. Pirttimäkeen saapui lenkin jälkeen melkoisen uupunut, mutta sitäkin onnellisempi ihminen!!

Tämä yhteislenkki oli elämys! Tämä voitti mitkä tahansa perjantaibileet! Nämä bileet oli kaikkein parhaimmat. Oli mahtava seura, upeat tarjoilut, hieno tunnelmavalaistus ja muutenkin hikinen meininki! Mä olen niin kiitollinen, että ihmiset jaksavat järjestää tällaisia. Miten helppoa onkaan lähteä porukan mukana juoksemaan, kun reitistä ei tarvitse välittää ollenkaan. Kilsat täyttyvät kuin itsestään porukan mukana jutellen niitä näitä ja välillä häkeltyneenä kuunnellen vain muiden jutustelua ja fiilistellen meininkiä. Garmin näytti lenkin jälkeen lähes 33 kilsaa. Aikaa kului viitisen tuntia, ja kun tauot otetaan pois laskuista, oltiin reilu 4,5 tuntia liikkeellä. Mä olen myös kiitollinen mun jaloille ja kunnolle, että voin tuosta noin vain lähteä juoksemaan näin pitkää lenkkiä. Mä olen ihan fiiliksissä! ..ja olen vähän hörhö, tiedän sen ;)

Ensi viikon lauantaina pääsette kokemaan mun kanssa porukkahengen hienouden lenkillä! Lähtekää siis ihmeessä mukaan blogini yhteislenkille 22.11 klo 11 alkaen. Ilmottaudu mulle sähköpostilla (hanna.taimen(a)gmail.com), jos tämä 1,5 tunnin lenkura metsäpoluilla kiinnostaa!

Ainiin, arvoin synttäriarvonnan voittajan. Onneksi olkoon Suvi (6. kommentoija) sä olet voittanut! Laitan sulle sähköpostia! :) Kiitos muillekin ihanista sanoista synttäripostaukseen! Vastaan teille kaikille vielä kunnolla ajan kanssa! Ootte bloggaamisen suola, kiiiiitos!

Mikä on teidän upein elämys liikunnan parissa? Oletteko kokeillut juoksua tai kävelyä keskellä pimeää metsää?

Saletisti viimeinen!

Kuten eilen videolla mainitsinkin, olin tiistai-illalla Night Challenge -yössprinttisuunnistuksessa. Sprinttisuunnistus eroaa sillä tavalla tavallisesta suunnistuksesta, paitsi että radat ovat lyhyempiä niin myös maasto on erilainen. Suunnistusta harrastetaan yleensä metsässä, mutta sprintti käydään rakennetuilla alueilla, joissa on muun muassa pihoja, teitä, rakennuksia ja puistoja. Edellytys on, että maasto on nopeakulkuista. Sprintti on nopeatempoista ja ennakointia vaativaa suunnistusta. Viime kesänä MM-sprinttisuunnistukset käytiin Venetsian kapeilla kaduilla. Aika hurjaa!

Mä olen viime talvena ollut korttelirasteilla kerran, mutta siinä on mun kokemus sprinttityylisestä suunnistuksesta. Joskin korttelirasteilla radat on suurpiirteisempiä ja pitempiä, sillä järjestävä seura Pihkaniskat ilmoittavat viime kauden radoiksi n. 2-3 km, 5-6 km, 8-9 km ja 11-12 km. Helsinki Night Challengessa alueet ovat todellista lähiöaluetta pienellä twistillä. Eilen esimerkiksi muutamat rastit olivat kalliomaisella puistoalueella, jossa oli vallihautoja sotkemassa liikkumista. Vähän jännittynein tunnelmin lähdin hölkkäilemään lähtöpaikalle, joka oli reilun kolmen kilsan päässä kotoani. Mietin pitkään mitkä kengät laittaisin, mutta nastarisuosituksesta huolimatta päätin laittaa tavalliset lenkkarit, joka osottautui hyväksi valinnaksi, sillä katua reitti oli suurimmaksi osin. Olin ilmoittautunut ennakkoon, joten sain kartan pari euroa halvemmalla kuin mitä se olisi maksanut ilman ennakkoilmoittautumista. Firman sponssaamat liikuntasetelit menee ainakin mulla hyvään käyttöön, eli niillä käytännössä tuetaan mun suunnistusharrastusta ainakin.

Lähtö tapahtui niin, että lähtöleimauksen jälkeen sai ottaa kartan käteen, eli kello alkoi tikittää heti. Ja voi luoja, mä olin pihalla ja mietin, mihin oon oikein tullut. Takaraivossa jyskytti ajatus, että pitäisi juosta nopeasti, mutta kun mulla kesti siinä katuvalossa otsalampun kanssa vaikka kuinka kauan hahmottaa, missä mä olen ja mihin pitäisi mennä. Sitten kun tajusin, että suoraan vaan ekalle rastille, meinasin tosissaan juosta ohi. Mittakaava oli sprinttisuunnistukselle tyypillinen 1:4000, joka tarkoittaa, että yksi sentti kartalla vastaa 40 metriä luonnossa. Normaalisti suunnistuksessa mittakaava on 1:10000. Ei ihmekään, ett'eEnsimmäinen rasti tuntui tulevan vastaan heti. Sitten siinä pyörin ja pyörin, ennen kuin löysin oikealle rastille. Rasteissa ei ollut heijastimia, joten ne oli vaikea erottaa rakennuksista ja istutuksista. Yleensä tulin lähelle rastia, mutta meni hetki, ennen kuin löysin rastilipun. Ensimmäiset rastit meni vähän sumussa, sinnepäin ja hitaasti. Pikkuhiljaa alkoi löytyä vähän rytmiä, kunnes tuli ensimmäinen tosi pitkä rastiväli. Menin sitten sekaisin suunnista, ja juoksin väärää tietä pitkin. Aloin ihmetellä, miksei tie tule jo vastaan eikä muitakaan juuri näy, kunnes tajusin missä oon. Olin juossut varmaan 300 metriä ohi risteyksen. Noo, ei kun takaisin, ja löytyihän oikea paikka sitten lopulta. Harmitti, koska tossa tuhlasin monia minuutteja. Taisin olla tuolla välillä kaikkia muita vähintään 5 minuuttia hitaampi, mikä on todella paljon sprintissä.

Pummin jälkeen pääsin rytmiin, ja aloin pikkuhiljaa tajuta sprinttisuunnistuksen saloja. Kartasta pitää nopeasti hahmottaa pieniä yksityiskohtia ja tehdä fiksuja valintoja. Tämä oli haastavaa pimeässä varsinkin. Viimeiset rastivälit kulkivat kallioisen puistoalueen ja vallihautojen läpi ennen ihan viimeisiä katuosuuksia. Olin lopussa jo ihan fiiliksissä suunnistamisesta, enkä ollut tajunnut, että katusuunnistuskin voi olla noin hauskaa. Maaliin saavuin kunnon spurtin saattelemana. Tulokseni oli 43 minuuttia, joka oli selkeästi naisten sarjan huonoin. Mutta mua ei oikeasti haitannut ollenkaan! Olin ekaa kertaa pimeässä sprinttisuunnistuksessa, joten mun täytyy olla itselleni armollinen. Ei kukaan ole seppä syntyessään! Mä olen tosi tyytyväinen, että uskalsin lähteä mukaan, vaikka katsoin aiemmista Night Challenge-tuloksista, että melkoisia menijöitä siellä on ollut mukana. Mua jännitti kauheasti lähteä, mutta suunnistaessa ei jännittänyt ollenkaan! Se vie kyllä ajatukset täysin siihen itse suoritukseen.

Tiistain sprinttikartta

Mä tahdon tällä esimerkillä rohkaista teitä kaikkia kokeilemaan jotain uutta juttua. Voi lähteä rohkeasti mukaan, vaikka tietäisi, ettei tule pärjäämään muille. Mäkin arvelin, että olen varmaankin huonoin, mutta uskalsin silti lähteä mukaan. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelee, vaan ainoastaan omalla asenteella on väliä. Mä halusin kokeilla sprinttiä, ja tämä yösprintti tuntui todella upealta tapahtumalta. Sitä se olikin, ja onneksi lähdin kokeilemaan suunnistusta Night Challengeen. Jos en koskaan uskalla kokeilla ensimmäistä kertaa, en voi koskaan kehittyäkään. Ensi kerralla olen varmasti vähän fiksumpi taas, ja en toivottavasti toista omia samoja virheitä. Ja vaikka toistaisin, niin mitä väliä?! Pääasia, että mulla on kivaa! Olkaa itsellenne armollisia, jooko?

Sen verran hauskaa tuo yösuunnistus katuvalojen ja otsalampun loisteessa oli, että taidan lähteä toistekin. Kotiinpäin hölkätessä harmittelin, että "edessä on muutama kilsa tavallista hölkkää, mieluummin juoksisin rastien perässä"! Nämä Night Challengen etapit loppuivat tähän neljänteen osakilpailuun, mutta ne saavat jatkoa vielä kolmella osakilpailulla. Käykää kokeilemassa, miltä sprinttisuunnistus Helsingin kaduilla tuntuu ;) Ja talvella onneksi ei tarvitse suunnistusharrastusta kokonaan haudata, vaan Korttelirasteja järjestetään talvisin. Jes!

Milloin sinä olet viimeksi ollut iloinen siitä, että lähdit kokeilemaan jotain uutta? Mitä haluaisit kokeilla, mutta et tiedä, uskallatko?

Hurraa! Sporttaillaan täyttää 2 vuotta! :)

Huomenta!! Tänään on kulunut kaksi vuotta siitä, kun tein ensimmäisen blogipostauksen tänne Sporttaillaan-blogiin, joten nyt olisi synttäreiden vuoro! Te ihanat lukijat ootte olleet niin aktiivisia, joten ajattelin palkita teidät videolla, jonka tein eilen! Hui, hirveän jännittävää! Itsensä katsominen videolta ei ole helppoa, ja äänikin kuulostaa oudolta, mutta julkaisen sen silti. Tässä siis historian ensimmäinen videopostaus tässä blogissa, olkaa hyvät!

Kuten ehkä huomasitte, järjestin videolla myös pienen arvonnan. Vastatkaa kommentilla tähän postaukseen ja jättäkää sähköpostiosoitteenne, jos tahdotte olla mukana arvonnassa! Arvon voittajan sunnuntai-illalla, joten avonta-aikaa on sunnuntaihin 16.11 klo 15 asti! Tsemppiä kaikille arvontaan!

Toinen ilmoitusluontoinen asia näin synttäreiden kunniaksi: Järjestän seuraavan yhteisen polkulenkin ensi viikon lauantaina eli 22.11 klo 11 alkaen! Paikka on vielä avoin, mutta todennäköisesti lähdetään Pirttimäen ulkoilualuelta taas, koska sieltä tunnen eniten polkuja, joita pisin voisin teitä johdattaa. Jos noin 1,5 tunnin kevyt lenkki metsässä kiehtoo, niin lähde mukaan! Ilmottaudu mulle sähköpostilla hanna.taimen(a)gmail.com, niin voin kertoa sulle lisätietoja ensi viikolla! Tule mukaan, meillä oli viimeksi niin kivaa!

Ihanaa keskiviikkoa kaikille! Keksikää keinoja selättää marraskuun synkkyys! Lähtekää ulos, menkää salille tai lähtekää vaikka shoppailukierrokselle! Aktiivisuus nostaa fiilistä ja sen jälkeen voi jopa hyvillä mielin löhötä hetken sohvalla kynttilän valossa glögiä juoden!

Isänpäiväviikonloppu kotikonnuilla

Pitkästä aikaan olin viettämässä viikonloppua kotikonnuilla Turun seudulla, josta niin minä, kuin Kimmokin ollaan kotoisin ja meidän perheet siellä yhä asustelevat. Sinne on aina ihana mennä ja nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä, mutta onhan nuo nyt todella kiireisiä viikonloppuja, jvarsinkin os kummankin perheitä tahdotaan nähdä. Tänä viikonloppuna oli tarjoitus viettää kunnolla isänpäivää, joka ainakin itselleni on todella tärkeä juhlapäivä, koska olemme niin läheisiä iskän kanssa. Ollaan muun muassa asusteltu useampi vuosi ihan kahdestaan vanhempieni eron jälkeen. Siinä jos jossain viimeistään meistä tuli todella läheisiä, vaikka olen kyllä aina ollut isin tyttö.

Perjantaiksi olin suunnitellut iskälle mun lahjani, joka tietyisti sisälsi yhdessäoloa. Sitä kun ei voi olla liikaa tuon 160 välimatkakilsan vuoksi. Laitettiin ensin Kimmon kanssa hyvää ruokaa, jota yhdessä söimme. Ruuaksi oli pihvejä, lantturansiksia, guacamolea, korianteri-tomaattisalaattia ja vihersalaattia fetalla. Ruoka oli tosi hyvää, vaikka itse sanonkin, ja eiköhän se isällekin uponnut ;) Jälkkäriksi tarjolla oli raakasuklaata ja isän naisystävän tekemiä leivonnaisia. Ruokailun jälkeen lähdettiin kohti Turun linnaa, jossa meitä odotti suosittu Kidutusta, kuolemaa ja kummituksia -opaskierros. En ollut aikoihin käynyt Turun linnassa, joten se oli jo itsessään elämys. Turussa on oikeasti paljon nähtävää ja koettavaa, joten on ihana välillä katsoa kaupunkia ihan turistin silmin. Pitäisi tehdä samaa välillä Helsingissä, koska oikeasti mulla on paljon upeita turistipaikkoja näkemättä ja kokematta. Turun linnan K-15 -kierros oli tosi mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu, ja sai kyllä ihokarvat pystyyn. Voin suositella, vaikka taitavat tältä syksyltä olla loppuunmyytyjä. Ilta oli oikein onnistunut hyvässä seurassa!

Lauantaina oltiin Kimmon kanssa suunnistamassa, kun kerta mahdollisuus siunaantui. Siistiä vielä marraskuussakin suunnistaa ihan kunnon metsässä! Suot olivat märkiä ja nastarit kastuivat kunnolla jääkylmästä vedestä, mutta liikkeessä jalat lämpenivät heti. Oli hieno tunne, kun maassa oli vähän lunta paikoitellen. Metsä oli niin kaunis ja hyvän tuoksuinen, ja minä olin ihan fiiliksissä. Suunnistus sujui omalla tasollani ihan hyvin, ja oli kiva ottaa pisin ja haastavin rata. Jotkut rastivälit oli pitkiä, ja oli kiva vertailla tuloksia Kimmon kanssa jälkikäteen. Kimmo oli taas mua nopeampi pari minuuttia, vitsit, kun se on nyt kehittynyt paljon! ;) Suunnistuksen jälkeen käytiin mun äidin luona syömässä herkkuruokia ja sitten suunnattiin maalle Kimmon perheen luokse. Siellä rentouduttiin muun muassa saunoen, syöden ja telkkaria katselleen.

Tänään juhlittiin isänpäivää vielä kunnolla! Kävin oman isäni kanssa brunssilla Turun Fontanassa, jossa olin ekaa kertaa. Fontana oli ihan kiva brunssipaikka, ei mikään paras, mutta ruoka oli kyllä tosi hyvää ja mielestäni sitä oli tarpeeksi. Sain vatsani tosi täyteen salaateilla ja jälkkäreillä. Leipää en tainnut ottaa ollenkaan, kroisantin täytin makealla hillolla ja lämpimiä ruokia otin tosi vähän. Salaatit oli kaikki tosi hyviä ja makeat myöskin. Mehuun olisi voinut vähän panostaa, mutta tunnelmaltaan paikka oli viihtyisä. Oli ihana saada viettää vielä aikaa iskän kanssa. Iskältä olen oppinut paljon hyviä asioita elämän varalle, kuten olemaan tarkka rahankäytön kanssa, rakastamaan läheisiä, olemaan ahkera ja tunnollinen. Iskä on liikunnallinen, humoristinen, kiltti ja aina tilanteen tasalla. Toisaalta isäni on melko temperamenttinen, ja sekin on piirre, jonka olen itselleni saanut. Arvostan isääni todella paljon! Iskä on se ihminen, jolle soitan varmaan ensimmäisenä, kun mulla on jokin hätä.

Hyvää isänpäivää kaikille! Mitenkäs te sitä vietitte? Miten muuten viikonloppu meni?

Mulle tämä oli treenin puolesta kevyempi viikko, ja ensi viikolla olisi tarkoitus taas palailla kovemman treenin pariin niin lihaskunnossa, pitkissä lenkeissä kuin korkeasykkeisenkin treenin suhteen. Mukavaa uutta viikkoa kaikille!

Uusia treenituulia

Aika tarkalleen neljä vuotta sitten isänpäivänä kävin iskän kanssa SATSilla spinningissä. Se oli mun ensimmäinen kerta spinnussa, ja vei kyllä mut ihan mukanaan. Päätin liittyä heti SATSille, jotta pääsen kokemaan ryhmäliikunnan huuman. Tuo päivä muutti mun elämän, sillä musta on tullut taas liikunnallinen ihminen, aivan kuten olin nuorenakin. Ensin kävin innoissani lukuisissa eri jumpissa ja välillä salilla, ja nykyisin juoksu ja muu kestävyysliikunta on vienyt sydämen, mutta on silti ihanaa, että mulla on niin hyvä tukikohta treenille kuin SATS. Tai nykyisin Sats Elixia.

Vaarojen maratonilta maaliin. Kiitos T & huoltojoukot kuvasta

Neljä vuotta on tullut kuntoiltua omalla fiiliksellä kehitykseen liikaan tuijottamatta ja ottamatta omasta tekemisestä turhaan paineita. Olen juossut kolme katumaratonia, muutamia puolimaratoneja ja joka vuosi yhden kympin tapahtuman. Viime kesänä innostuin suunnistuksesta, ja loppukesä ja syksy menikin uuden harrastuksen parissa. Tänä vuonna innostuin suuressa huudossa olevasta polkujuoksusta, ja mielestäni se olikin looginen jatkumo tälle kaikelle touhulle. Juoksin Vaarojen maratonin ja suoritin triathlonin perusmatkan samana kesänä. Kävimme ystäväni kanssa neljän tunnin rogaining-kisassa, ja haaveilemme ensi vuonna pidemmistä kisoista. Loppiaisena olisi tarkoitus kokeilla kahdeksan tunnin sarjaa, ja mahdollisesti sitten keväällä vielä pidempää. Voisi sanoa, että kaikki tekeminen on aika päämäärätöntä, mutta monipuolista haahuilua. Mutta haittaako se?

Ei se mielestäni haittaa, koska mä nautin kaikesta liikunnasta ihan täysin sydämin. Jokainen tapahtuma, johon olen ottanut osaa, on ollut suuri elämys. Myös, ja ehkä jopa varsinkin, se pitkäksi venynyt Snowflakes-seikkailu Nurmijärvellä. Mä en tahdo kauheasti rajata tekemisiäni, tai laskelmoida, mikä olisi paras tapa treenata jonkun tietyn suorituksen eteen. Mä tahdon tehdä vähän liikaa kaikkea! Ei ehkä ole fiksua treenata polkujuoksua ja triathlonia samana vuonna ja yrittää tulla paremmaksi suunnistajaksi, mutta ei mun tarvitsekaan olla fiksu. Mä olen kuitenkin miettinyt, miten saisin vielä enemmän irti tästä häröilystä eri lajien parissa, ja olen puntatoinut erilaisia treeniryhmiä, tai triathlon-seuraan liittymistä. Toisaalta en ole valmis sitoutumaan yhteen juttuun pitkäksi aikaa tai moneksi päiväksi viikossa, vaan nautin harrastamisessa vapaudesta.

Vantaa triathlonin lähtö kesäkuussa

Olenkin löytänyt talvikaudelle pari motivaatiota nostattavaa kurssia, joille aion osallistua. Ensi viikolla alkaa uintikurssi, tarkemmin vapaauintikurssi. Mä mietin jo viime keväänä uintikurssia, mutta ei osunut aikatualuihin sopivaa kurssia, joten päätin, että syksyllä menen kurssille. Mun kaavailemaa pitkän matkan vapaauintikurssia ei järjestettykään nyt syksyllä, joten valitsin tosen kurssin. Tämä viiden kerran kurssi alkaa ensi keskiviikkona, ja meitä on kurssilla vain 6 henkilöä. Uskoisin siis saavani todella hyvää opetusta vapaauinnin tekniikkaani. Mulla on jo pidemmän aikaa ollut fiilis, etten saa uintia eteenpäin omin avuin. Olen joskus ala-asteikäisenä ollut tekniikkakurssilla, ja ne opit ovat varmaan iskostuneet päähän, ja olen tässä uidessa saanut uinnista rentoa. Nykyään varmaan jaksaisin uida vaparia kuinka kauan vain, mutta vauhti on se, jota en saa kehittymään. Ja olisihan se mielekästä, että uintiin voisi saada lisää oppia, kun se on niin hyvä treenimuoto kuitenkin. Innolla odotan ensi viikon keskiviikkoa, kun kurssi starttaa! Pitää vaan ostaa uudet uikkarit sinne, heh!

Keväällekin keksin jotain kivaa, nimittäin juoksukoulun. Olen lukenut Elinan postauksia Vauhtisammakon treeneistä, ja kun lisäksi ystäväni on ollut mukana Turun juoksukoulussa ja kehunut teenejä, päätin, että nyt ilmottaudun mukaan! Helsingissä juoksukoululla on yhteistreenit vain kerran viikossa, tiistaisin, ja se sopii mulle kuin nenä päähän. En tahtoisikaan sitoutua esimerkiksi kolmeksi päiväksi viikossa ja maksaa siitä itseäni kipeäksi. Juoksussa parasta on sen tuoma vapaus, että voi harrastaa missä ja milloin vain, enkä tahdo sitoa sitä liikaa kiinni tiettyihin aikoihin. Vauhtisammakon juoksukoulu kestää keväällä kolme kuukautta, ja yhden treenikerran lisäksi saamme ohjeet kahteen omatoimiseen treeniin viikossa. Hinta on kohtuullinen 65 € koko ajalta, joten todella mielelläni ilmottauduin mukaan. Kannattaa kysyä, vieläkö olisi tilaa ryhmissä! Myös tutut bloggaajat Karkki ja Tanja ovat tulossa juoksukouluun, kivaa!

Mä odotan juoksukoululta uudenlaisia treenejä, itsensä ylittämistä porukassa ja juoksutekniikan kehittymistä. Mä meen usein mukavuusalueella harjoitellessa, ja juoksukoulussa on hyvät mahdollisuudet päästä sieltä ulos ryhmäpaineen vuoksi. Mä uskon, että juoksukoulun treenit tuovat lisää monipuolisuutta ja vaihtelevuutta mun viikkoihin, ja varmasti sitä kautta juoksunkin motivaatio nousee. Odotan jo innolla kevättäkin, kun varmasti tulen tekemään sellaisia treenejä, joita en oo ikinä ennen tehnyt!

Tällaisia uusia tuulia täällä suunnassa puhaltaa. Miltäs vaikuttaa mun touhut? Oletteko itse jossain kurssilla tai menossa johonkin vastaavaan? Koetko kursseista olevan iloa harjoitteluun?

Lappu rinnassa suunnistamassa

Tänään heräsin sateen ropinaan ja mietin kuinka onnekasta olikaan, että juuri vuorokautta aiemmin oli ollut unelmien syyskeli. Siis lauantaina ainakin täällä Etelä-Suomessa saatiin nauttia kirpsakasta, mutta upean aurinkoisesta marraskuun ensimmäisen päivän syyssäästä. Ei ollut tyypillisestä loskasta, pimeydestä tai kosteudesta tietoakaan. Onnekasta se oli siksi, että eilen kilpailtiin perinteinen suunnistuskauden päätöskisa, eli Raatojuoksu, johon minä otin ensimmäistä kertaa nyt osaa. Sinne on tervetulleita kaikki kuntosuunnistajatkin, joilla kilpailulisenssiä ei ole, ja nimensä mukaan kyseessä on pitkänmatkan suunnistusta. Me oltiin molemmat Kimmon kanssa ilmottauduttu skabaan, ja valittiin noin kympin radat. Tarjolla olisi ollut myös 20 ja 15 kilometrin radat, mutta onneksi päädyttiin tähän "lyhyeen" vaihtoehtoon, sillä kokemusta ei yli 7 kilsan radoista juuri olekaan. Loppujen lopuksi radat olivat hieman pidempiä kaikki, ja tuo naisten kympin rata olikin todellisuudessa 10,9 kilsan mittainen. Siinä oli kyllä tarpeeksi tekemistä!

Herättiin lauantaiaamulla seitsemän aikoihin, kun yhteislähtö oli määrä tapahtua klo 10.15. Söimme aamupalaksi leipää ja puuroa, joimme kahvia ja pakkasimme suunnistuskamat mukaan sekä vähän vaihtovaatetta. Vaatteiden valitseminen oli vaikeaa, sillä oli aurinkoinen nollakeli ja edessä suunnistusta - eli ei koskaan tiedä, kuinka paljon tulee seisomista ja ihmettelyä, mutta toisaalta välillä mennään jyrkkiäkin mäkiä hikihatussa ylös. Päädyin kahteen pitkähihaiseen paitaan, kerrastohousuihin ja ohuisiin suunnistustrikoisiin, ja valinta oli tosi hyvä. Missään vaiheessa ei ollut todella kuuma, eikä kyllä kylmäkään ehtinyt tulla. Kisakeskus oli Sipoonlahden koululla, ja siitä oli parin kilsan hölkkämatka lähtöpaikalle. Pakko sanoa, että oon kyllä ilonen, että uskaltauduin lähtemään mukaan, sillä onhan noi yhteislähdöt ja selostajat ja numerolappu rinnassa sellaisia kuntosuunnistajan kohokohtia! yli 1200 suunnistajaa lähti yhtä matkaa merkistä liikkeelle, se fiilis on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa!!

Suunnistus lähti rullaamaan aika kivasti, sillä nopeasti selvisi, mihin suuuntaan olen menossa, ja osasin siinä ihmispaljoudessa valita omat reittivalinnat välittämättä muista. Sitä kun ei ikinä tiedä, ovatko muut menossa samalle rastille vai ihan erille - yleensä erille, sillä ratoja oli useita ja myös omalla radalla oli hajontaa. Aluksi en katsonut rataa kokonaisuutena, mutta sitten tuli vilkaistua, ja olihan siinä 26 rastin verran tekemistä, ja joukossa oli niin lyhyitä rastivälejä kuin pitkiäkin. Suunnistus sujui kivasti, mitä nyt muutamia pummeja tuli tehtyä, mutta oikeastaan ne olivat aika pieniä omalla tasollani. Joukossa oli huoltorasti, jossa oli tarjolla mehua, vettä, jugurttia ja rusinoita ja muuta pientä naposteltavaa, ja oma reittini kulki sen läpi muutaman kerran. Suunnistin omasta mielestäni ihan omalla tasollani, mutta jalat eivät ehkä jaksaneet ihan kaikkia ylämäkiä mennä juoksuaskelin ylös. Mulla oli alla aika kovakin treeniviikko, varsinkaan jalat eivät ole täysin tottuneet vielä lisäntyneeseen kuntosalitreeniin, joten aivan tuoreimmilla jaloilla en valitettavasti Raatojuoksussa ollut. Silti fiilis oli ihan huippu, ja mä nautin tapahtumasta ihan täysillä! Metsässä huomaa että suunnistajilla on kyllä hieno yhteishenki, sillä pääsin itsekin pari kertaa auttamaan muita. Muutoin tässä tapahtumassa ei ollut Venlojen viestistä tuttua huutelua "mille rastille olette menossa?", vaan sai ihan tosissaan suunnistaa. Ja välillä menin joitain rastivälejä ihan yksinkin!

Toiseksi viimeisellä rastilla tein isoimman pummini, kun tulin väärälle rastille, ja hetken aikaa mietin, missä se oma rastini on. Lopulta pienen pyörimisen jälkeen, sekin löytyi, ja pääsin juoksemaan viimeiselle rastille ja siitä maaliin. Kyllä lopussa oli aika väsynyt ja "raato-olo". Suunnistaminen on aika rankkaa, sillä metsässä rämpiminen tuo mukavaa vastusta juoksuun ja etenmiseen. Jopa polkujuoksu tuntuu aina suunnistuksen jälkeen helpolta! ;) Aikaa mulla meni tuohon 10,9 kilsan rataan 2.26, joten parantamisen varaa jäi toki! Mutta on muistettava, että mä olen aloittanut suunnistuksen vasta reilu vuosi sitten kunnolla ensimmäisillä kuntorasteilla, ja siitä on tultu valtavasti eteenpäin. Enää ei ole sellaisia täydellisiä eksymishetkiä "missä mä oikein olen?!", vaan ennemminkin hitaus tulee omasta epävarmuudesta ja hitaista reitin valinnoista. Välillä on vaikeaa miettiä, mikä olisi paras mahdollinen reitti seuraavalle rastille. Suunnistuksessa riittää haastetta, mutta siinä on todellakin laji, jossa mä haluan kehittyä. Mä olen täysin hurmiossa suunnistamisesta, se on aivan älyttömän upeaa!

Onneksi uskalsin lähteä vaikeamaineiseen Raatojuoksuun, ja valitsin sopivan radan itselleni. On hienoa huomata, että voin nykyisin osallistua vastaaviin kuntosuunnistuskisoihin. Vaikka olen vieläkin hyvin epävarma omasta suunnistuksesta ja taso on ailahtelevaa, ei se haittaa. Parasta näissä tapahtumissa on itsensä ylittäminen jo sillä, että ylipäätään pääsee radan hienosti läpi maaliin. Koko ajan se varmuus tulee omaan tekemiseen ja kehitys on kovaa. Ennen kaikkea mä nautin suunnistamisesta koko sydämestäni, ja tämän kaltaiset tapahtumat vain vahvistavat tunnettani. Olen mä vaan onnellinen nainen!

Liikunta, ja liikuntatapahtumat antavat niin paljon!! Mahtavaa, että voin ottaa osaa monipuolisesti eri tapahtumiin. Ja siistiä on myös se, että suunnistuksesta on tullut mulle ja Kimmolle yhteinen harrastus, meidän juttu. Kuka lähtee meidän kanssa ensi vuonna Jukolaan? ;)

Miten teidän viikonloppu meni? Olitteko te lappu rinnassa jossain tapahtumassa vai nautitteko upeasta lauantaipäivästä jotenkin muuten?