Suunnistus - rakkaudesta lajiin

Tänään on taas se päivä, jolloin ajan innoissani ruuhkassa autoa. Yleensä vihaan istua ruuhkassa, mutta tänään on viikon paras päivä. Kaarran auton parkkipaikalle, jossa huomioliiviin pukeutunut vanhempi herrasmies osoittaa autolleni paikkaa. Kaikki autot ajetaan järjestelmällisesti vieriviereen, jotta jokainen auto mahtuu parkkikselle. Toiminta on loogista ja sitä ohjaavat ihmiset tietävät, miten parkkipaikka kannattaa täyttää. Sitä on tehty ennenkin. Nousen autosta ja vaihdan takaluukusta löytyneet suunnistusnastarit jalkaan. Otan kompassin, EMIT-kortin ja karttamuovin myös "suunnistuskassistani" ja lähden kävelemään kohti kartanmyyntipistettä. Mallikartat ovat esillä ja niiden ympärillä käy kuhina. C-rata on liian lyhyt, B näyttää kivalta, mutta uskaltaisinko A-radalle.. se on tällä kertaa vajaa 7 km, joten ehkä voisin tänään kokeilla sitä, mietin mielessäni. Päädyn ottamaan A-radan, eli kuntorasteilla tällä kertaa vaikeimman tarjolla olevan radan. Aika hassua, kun en minä vielä kovinkaan kauan ole suunnistusta harrastanut. B-radassa, joka on yleensä noin viitisen kilsan mittainen, riittää minulle tavallisesti haastetta, mutta tänään päätän haastaa itseäni vähän enemmän. Eihän minulla ole kiire minnekään, sillä olen syönyt töissä hyvän välipalan. Nälän ei pitäisi päästä yllättämään.

Ilmottaudun metsään lähtijäksi ja kävelen lähtöpaikalle samalla tutkien karttaa. Voi pojat, millainen haaste tänään on edessä. Lähdössä nollaan EMIT-korttini pitämällä sitä lähtöleimauksessa vähintään 4-5 välähdyksen ajan, ja sitten lähden matkaan. Aika lähtee juoksemaan leimauksesta. Kuntosuunnistustapahtumissa on mukavaa ajanotto, sillä silloin tulee yleensä yritettyä aina vähän enemmän, kuin jos aika ei juoksisi harjoituksen aikana. Ensimmäinen rastiväli on henkiseltä kantilta todella tärkeää, sillä jos se onnistuu omalla tasollaan, menee yleensä koko suunnistus hyvällä flow'lla. Aloitan siis suunnistuksen varovasti. Etenen hitaasti mutta varmasti kohti ensimmäistä rastia. Hölkkäilen polkua pisin lähelle rastia ja sitten otan erään kiven kohdalta suunnan rastille. Rasti on mäen päällä, joten nousen kävelyaskelin kohti rastia. Mäen päällä ei näy rastilippua, joten katson tarkemmin rastimäärettä. Rasti 1, koodi 56, notko. Ahaa, rasti on pienessä syvennyksessä mäen korkeimman kohdan takana. Nyt löytyi! Jes, menipä hyvin!

Suunnistajan merkki: rastilippu peruutuspeilissä

Fiilis nousee ja nostan vauhtia! Maasto vaihtuu vaikeampikulkuiseksi rämeiköksi. Kaatuneita puita ja risuja on koko ajan reitillä ja vauhti putoaa. Yritän juosta, mutta eteneminen muistuttaa ennemminkin rämpimiseltä. Ylittelen puita ja kompuroin juurakkoihin. Hetken päästä kompastun oksaan ja kaadun naamalleni maahan. Huh, onneksi ei sattunut. Jatkan matkaa ja seuraava rasti löytyykin melko hyvin erään jyrkänteen vierestä. Olen suunnistuskurssilla oppinut, että jyrkännerasteille kannattaa yleensä pyrkiä tulemaan ala kautta, sillä rasti näkyy sieltä suunnasta aina paremmin, kuin jyrkänteen päältä. Seuraava rasti onkin mäen päällä, joten joudun kapuamaan jyrkänteen vierestä todella jyrkkää rinnettä ylös. Näinä hetkinä, tai varsinkin jyrkissä alamäissä, mietin kuinka hyödyllinen kuntosuunnistajan vakuutus on. Suunnistuksessa todella joutuu.. tai siis pääsee hurjiin paikkoihin ja vaikeimmat kohdat saavat minut rämäpään oikein innostumaan! Endorfiinit jylläävät kun saa könytä metsässä. Polkujuoksu vaikuttaa niin helpolta aina suunnistuksen jälkeen ;)

Pari rastiväliä menevät hyvin, mutta sitten tulee melkoinen herpaantuminen. Maasto ei näytä ollenkaan siltä, miltä kartalla pitäisi olla. En saa kiinni itseäni kartalle ja alan pyöriä edes takaisin. Pysähdyn ja pyörittelen karttaa ja katson kompassia, että varmasti olen oikeassa suunnassa. Äh, nyt on paha pummi menossa. Kuljen vähän taaksepäin ja hetken päästä tunnistankin ison kiven kartalta ja tajuan, että olen tullut aivan liian oikealle. Ei auta kuin ottaa uusi suunta ja lähteä etsimään rastia. Lopulta se löytyy aika hyvin, vaikkakaan rasti ei ole kovin hyvin esillä! Törmään rastilla erääseen vanhempaan mieheen, jolle manaan, kuinka hyvin rasti on piilotettu puskan taakse. Mies naurahtaa ja lähdemme etenemään omaa tahtia seuraavalle rastille. Minä juoksen, vanhempi mies kävelee. Juoksen innoissani pisin kalliota enkä ollenkaan vauhdin hurmassa huomaa kuinka hyvin askel nousee. Eikä, olen juossut ohi kohdan, josta minun piti kääntyä kalliolta pois. Käännyn takaisin ja otan suunnan rastille. Sama mies leimaa rastia kanssani yhtäaikaa.. "Et sitten kauemmas päässyt, vaikka niin vauhdilla lähdit viime rastilta!", mies huikkaa pilke silmäkulmassa. Niinpä niin, taas kävi niin, että minä juoksen päättömästi rastilta toiselle ja kokeneet suunnistajat kävelevät fiksusti suoraan rastilta rastille ja lopulta olemme samassa ajassa suorittaneet rastivälin. Tyypillistä suunnistusta minulle! En anna kuitenkaan sen lannistaa minua, sillä suunnistuksessa todellakin kokemus on valttia. Itse olen vielä hyvin lapsen kengissä harrastukseni kanssa, vaikka kehitys muutaman ensimmäisen harrastusvuoden aikana on suurta ollutkin.

Välillä sattuu ja tapahtuu...

Enää on muutama rastiväli jäljellä. Seuraavaksi ylitetään suuri suo ja siinä jalat viimeistäänkin kastuvat. Olen välillä polviä myöten suossa!! Mutta ei se haittaa, sillä juuri noiden "äijämäisten" piirteiden vuoksi olenkin aivan hullaantunut suunnistukseen! Naama kuralla, räkä poskella ja kengät märkinä on enemmän sääntö kuin poikkeus, jopa kuntorasteilla. Saattaapi joskus myös vaatteet ottaa osumaa metsässä rämpiessä. Suon jälkeen kuljen tiheän kuusimetsän läpi. Tunnen kuinka hämähäkin seitti osuu ihoani vasten ja huidon sen pois. Ennen en olisi voinut kuvitellakaan, että kuljen seittien läpi. Niin paljon suunnistus on mua siedättänyt, että nyt se vain hieman ällöttää, mutta kestän seitit hyvin. Vain kerran oikeasti pelästyin isoa hämähäkkiä nenäni edessä kesken suunnistuksen ja silloin kiersin hämähäkin ja seitin suosiolla ja keräilin itseäni jonkun aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan etenemistä! Seuraan ojan reunaa kohti rastia ja sen avulla rasti löytyy hyvin. Enää viimeinen rastiväli edessä! Juoksen eteenpäin kohti isoa polkua ja kiihdytän vauhtia kovaksi. Suunnistuksen melkein paras hetki on loppu, kun voi kiihdyttää väsyneillä jaloilla vielä viimeisetkin voiman rippeet pois ja leimata maalissa hengästyneenä. Ja onnellisena! Taas yksi rata läpi! On tämä suunnistus hauskaa! Tää on niin mun juttu! Annan EMIT-kortin radan purkuun ja järjestäjä sanoi, että kaikki on ok kortillani eli olen leimannut oikeat rastit. Hyvä juttu! Kävelen autolle ja vaihdan kuivan paidan päälle ja otan nastarit pois jalasta.

Seuraavana päivänä tulokset ilmestyvät nettiin. On aina kivaa vertailla omia tuloksia muihin kisailijoihin, sillä siinä näkee, onko rata mennyt hyvin vai huonosti. Paras vaihe on kuitenkin Reittihärveliin radan lataaminen GPS-rannetietokoneesta. On niin kiva analysoida jälkeenpäin omaa kulkureitti kartalla ja katsoa, millaisia reittivalintoja muut ovat tehneet. Tekniikka on hienoa ja erityisesti suunnistuksessa GPS-mittarista on paljon iloa!

Kuva Reittihärvelistä

Suunnistus on minulle vielä kohtuullisen uusi harrastus, sillä olen käynyt kuntorasteilla nyt reilu kahden vuoden ajan. Harrastus on kuitenkin säännöllistä, intohimoista ja superhauskaa! Metsässä kaikki muu unohtuu päästä, ja radan aikana ei tule mietittyä mitään muuta kuin karttaa ja reittiä. Vähän ihailen luontoa samalla ja mietin, kuinka hienoihin paikkoihin ja alueisiin olen suunnistusharrastuksen myötä päässytkään! Onni on terveet jalat ja näin kiva harrastus! Koen päässeeni jo sisälle lajiin, vaikka en kilpailuissa olekaan Jukolaa ja Raatojuoksua lukuunottamatta käynyt. Kuntosuunnistustapahtumissa on kuitenkin hieno tunnelma ja se kannattaa kokea!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Menkää metsään ;) Jos ette suunnistamaan, niin ainakin kävelylle tai polkulenkille ;) Vai mitäs viikonloppusuunnitelmia teillä on? Millainen kuva suunnistuksesta jäi tämän tekstin perusteella?

Yhteislenkki tiistaina 6.10!

Viime syksynä ja talvena järjestin useampiakin yhteisiä polkulenkkejä, joita juostiin porukalla pisin pääkaupunkiseudun metsiä. Ne olivat mielestäni tosi kiva tapa tutustua uusiin ihmisiin, saada kasvoja teille lukijoille ja liikkua nauttien luonnosta ja seurasta. Nyt olen päättänyt, että tulen taas vetämään kimppalenkkejä aina silloin tällöin - ja nimenomaan poluilla! Polkujen löytämisen ongelma ja eksymisen vaara on monilla olemassa, joten mikäs sen parempi tapa harrastaa polkujuoksua, kuin kimppalenkeillä! Ajattelin vetää lenkkejä niin arki-iltoina kuin viikonloppuisinkin, ja arkena juostaan urbaanimmissa olosuhteissa lähimetsissä ja viikonloppuina suuntana on Nuuksion tai Sipoonkorven metsät.

Yhteislenkit starttaavat ensi viikon tiistaina 6.10 klo 17.30 Leppävaaran urheilupuistosta! Lähtö on tuohon aikaan, jotta ehdimme juosta noin 75 minuutin kevyen lenkin metsäpolkuja pisin ennen pimeän tuloa. Nähdään lukion yläparkkiksella osoitteessa Veräjänpellonkatu 10. Vauhti on kaikille sopiva, joten rohkeasti mukaan niin uudet kuin vanhatkin naamat! :)

 

Kuva: Cloudberry's life / Hilla

Olisi mukavaa, että tietäisin ketä on tulossa mukaan, että tiedetään odotella puuttuvia. Voit laittaa mulle sähköpostia (hanna.taimen(a)gmail.com), ilmottautua Facebookin kautta tai sitten kommentoimalla tähän julkaisuun. Hyvä olisi, jos laitat yhteystietosi mukaan, niin voin ilmoittaa, mikäli muutoksia aikatauluun tulee.

Olisi mukavaa, jos mahdollisimman moni pääsisi mukaan! Aina on kivempi juosta yhdessä kuin yksin, eikö? ;)

"Fiilis on mun ohjelma" - muutama sana treeneistä

Sain joku aika sitten, juuri ennen Nuuksio Classic -polkujuoksumaratonia, kommenttiboksiin viestin, jossa kysyttiin seuraavia kysymyksiä: Miten paljon sulle kertyy juoksukilometrejä viikossa? Treenaatko noihin maratoneihin jonkin ohjelman mukaan ja miten paljon aiemmin alat niihin valmistautua?

Olen siitä viestistä lähtien pohtinut omia treenitottumuksia. Tämä on erittäin hankala kysymys, ja siksi en ole treeneistäni kovinkaan tarkasti blogiini kirjoittanut. Mä kun en voi yksiselittäisesti kertoa, miten paljon treenaan. En treenaa kenenkään laatiman ohjelman mukaan, vaan fiilis on mun ohelmani. Mä oon viimeisen vuoden, parin aikana löytänyt itselleni sopivan tavan liikkua ja pitää motivaatiota yllä. Siihen kuuluu sopivasti sopivasti haastavia tapahtumia, uusia lajikokeiluja ja monipuolisuutta. Siihen kuuluu se, etten mä suunnittele liikkumisia kovinkaan tarkasti etukäteen, en tee treenimäärien suhteen tavoitteita enkä laske kilsoja. En vaadi itseltäni oikeastaan mitään, ja se on mulla pitänyt motivaation liikkumiseen yllä. Harrastan niitä lajeja, joita milloinkin tekee mieli. Lepään silloin, kun keho tai mieli sitä eniten tarvitsee. Ilon ja rentouden kautta olen löytänyt liikkuntatottumuksiini jatkuvuuden, joka on luonut minulle sellaisen pohjakunnon, että uskon maratonin köpöttelyn olevan mahdollista lähes milloin vain. Ainakin puolimaratonin.. ;)

Mä en ole kovin nopea, vaikka kestävyyskuntoa löytyykin. Mä teen suurimman osan treeneistä mukavuusalueella, joka on kehittänyt mulle hyvän peruskunnon, mutta nopeus ei ole merkittävästi kehittynyt viime vuosien aikana. Joskus mietin, että olisi kiva juosta vaikka puolimaraton nopeammin kuin mitä pystyn nyt ja harjoitella sitä varten eri tavalla. Toisaalta mietin, että toisiko se mulle yhtä hyvän fiiliksen tai hienoja elämyksiä, kuin mitä olen saavuttanut esimerkiksi polkujuoksun tai suunnistuksen ja rogainingin parissa? Voi olla, että olisin iloinen ja onnellinen, mutta takuulla enemmän muistelen myöhemmin niitä oikeasti elämyksellisiä hetkiä. Silti joskus on ihanaa puskea itseään vauhdin hurmassa kohti äärirajoja, sillä vauhti- ja maksimikestävyystreenit tuovat aivan omanlaisen fiiliksen treenin jälkeen! Pyrin kuitenkin tekemään tällaisia harjoituksia vain silloin, kun minun oikeasti tekee niitä mieli tehdä. Silloin koen niistä eniten nauttivan ja saan tehoja irti. Viime keväänä Vauhtisammakon juoksukoulussa huomasin, että ei ole minun juttuni tehdä kova treeni aina tiettynä päivänä viikossa "pakotettuna", vaan enemmin tekisin sen juuri silloin, kun kehoni ja mieleni ovat valmiina vastaanottamaan treeniä. Viime viikonloppuna oli viimeksi olo, että "nyt juoksen kovemman lenkin"! Tein vajaa 12 kilsan nousevavauhtisen juoksulenkin, ja olihan se pitkästä aikaa tosi mukavaa! Siis hengästyminen ja rullaava askel..!

Jonkun mielestä voin liikkua määrällisesti paljon, mutta lopulta kun itse mietin asiaa, en näe määrää niin suurena. Keskimäärin olen liikkunut reilu 8 tuntia viikossa sisältäen pääasiassa juoksua kaduilla ja poluilla (keskimäärin vajaa 30km/vko tänä vuonna), suunnistusta, lihaskuntotreenejä ja pyöräilyä. Monet treenaavat varmasti paljon enemmän kuin minä. Ja kenenkään ei pitäisikään alkaa vertailla itseään muihin. Jokainen meistä on yksilö ja jokaisella on lisäksi omat intressit liikkumiseen ja omat tavoitteet. Mun suuren tähtäimen tavoite on se, että saisin liikkua terveenä vielä eläkeläisenä ja että motivaatio liikuntaan säilyy läpi elämän. Mun iskä on mun liikunnallinen esikuva! Hän on pysynyt aktiivisena aina kun muistan. Vieläkin hän käy lähes päivittäin joko salilla, spinningissä, kävelyillä, golfaamassa tai keilaamassa. Aika kunnioitettavaa! Myös suunnistusmetsässä näkyvät suloiset ja reippaat vanhukset ovat hyviä esikuvia. Kyllä minäkin haluan vielä kasikymppisenäkin etsiä rasteja metsässä :) Mun liikuntamäärät ovat jatkuvasti kasvaneet vuosi vuodelta, mutta todella maltillisesti. Se on yksi avain siihen, että olen saanut pysyä terveenä ja liikunta on ollut hyvinkin säännöllistä jo usean vuoden ajan.

Kuva: Poppis Suomela / Nuuksio Classic

Entäs valmistautuminen tapahtumiin? Tapahtumaviikot ovat yleensä erityisiä, sillä niissä on tiettyä odottavaista tunnelmaa. Tulee mietittyä vaatteita, varusteita, "eväitä" ja syömisiä muutoinkin. Maratonille varsinkin suositellaan usein hiilari- ja nestetankkausta, mutta mä en ole koskaan noudattanut niitä kovin tarkasti. Ekoilla maratoneilla kyllä söin hiilihydraattipitoisemmin maratonia edeltävinä päivinä, mutta nykyisin oikeastaan kinnitän huomiota vain riittävään nesteen juomiseen. Yleensä suosin vichyä tai elektrolyytteja sisältäviä juomia, kuten Zeroa. Mä juoksen nykyään noita tapahtumia enemmän luonnossa kuin kadulla ja siellä matkat kestävät huomattavasti kauemmin, kuin maantiellä. Näin ollen tärkeintä on kisan aikana tapahtuva energiansaanti ja imeytyminen, eikä niinkään tankkaus etukäteen. Ei kehoon voi kuitenkaan tankata energiaa monen tunnin kulutukseen! Muuten valmistaudun keventämällä harjoitusta, jos kyseessä on itselleni tärkeä tapahtuma. Esimerkiksi Nuts Pallasta varten kevensin harjoittelua määrällisesti selvästi jo pari viikkoa ennen h-hetkeä. Puolestaan Nuuksio Classiciin en erityisemmin tehnyt mitään muutoksia, mutta toisaalta sitä ennen olin liikkunut hyvin paljon kevyemmin ja monipuolisemmin kuin ennen Pallaksen juoksua alkuvuonna. Aina kuitenkin valmistaudun juoksutapahtumiin kunnioituksella pitkää matkaa kohtaan. Nukun hyvin, syön ja juon riittävästi ja lepäilen tarpeeksi. Tapahtumasta ja sen tärkeydestä itselle riippuen panostus valmistautumiseen vaihtelee. Vaikka mulla ei olisikaan suuria tavoitteita tapahtumissa, haluan silti olla aina riittävän valmis tapahtumahetkenä, jotta matkan tekeminen on mahdollisimman nautinnollista.

Summasummarum! Pipoa on todellakin löystetty parin viime vuoden aikana (vrt. melko kurinalainen harjoittelu Tukholman maratonille keväällä 2013), mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö suhtautuisi liikuntaan tai tapahtumiin intohimoisesti. Nimenomaan nyt olen sitä mieltä, että liikun siksi, että nautin siitä. Mulla ei ole tarvetta mennä ohjelman mukaan, en tahdo asettaa itselleni liian suuria tavoitteita, vaan nauttia liikunnasta ja sen tuomista elämyksistä elämässäni. Välillä kaipaan rääkkitreeniä, välillä hyvää tekemisenmeininkiä kaverin kanssa salilla tai juoksulenkillä, välillä nautin suunnistuksen tuomasta aivojen ja jalkojen yhtäaikaisesta rastituksesta ja toisinaan taas nautin liikkua luonnossa kevyesti eteenpäin. Mä en missään nimessä liiku siksi, että mulla on jokin tavoite tulossa tai että "on pakko", vaan liikun puhtaasti siksi, että pidän niistä lajeista, joita harrastan!!

Joskus on kiva vääntää hampaat irvessäkin... ;)

Toivottavasti tämä avasi ajatuksiani harjoittelusta ja liikunnan roolista elämässäni. Kehitys on kivaa, sitä ei varmasti moni kiellä, mutta itselleni ei sovi liian säntillinen tai tavoitteellinen harjoittelu. Joillekin se taas sopii kuin nenä päähän! Tärkeintä on löytää ilo ja nautinto liikkumista kohtaan, ettei se mene pakkopullaksi.

Mukavaa viikonloppua kaikille!! Mä lähden suunnistamaan, vielä kun se on mahdollista...!! Jeee, suunnistus on niin huippua!

Mites sä suunnittelet liikkumiset etukäteen - fiiliksellä vai paperilla? Mitä ajatuksia tekstini herätti?

#autonvapaapäivä

EKAA KERTAA IKINÄ MÄ TEIN SEN!! ...eli juoksin töihin aamulla!! Mähän lupasin blogissani, että syyskuussa toteutan tämän aamun työmatkajuoksun, ja tänään sen vuoro oli. Ihan sattumalta tänään oli vielä auton vapaapäivä, joten ajoituksellisestikin tämä oli nappi suoritus tähän tempaukseen!! Ehkä joku muukin juoksi tai pyöräili tänään ekaa kertaa töihin.. kenties sinä? ;)

Kello herätti normaaliin aikaan töihin, sillä en ollut halunnut tehdä tästä liian vaikeaa. 6.30 herätys on jo tarpeeksi aikaisin mulle. Vaikka en kovin aamu-uninen yleensä olekaan, niin kyllä luonnollisinta olisi herätä siinä 7-8 aikaan minulle. Joten yhtään en tahtonut aikaistaa arkiheräätystä tänä aamuna, sillä mulla on kivasti liukuva työaika. Ei ole niin minuutilleen tarkaa, koska olen töissä. Illalla pakkasin työvaatteet ja eväät reppuun ja laitoin juoksuvaatteet valmiiksi. Pyyhkeen oon vienyt aiemmin pukuhuoneeseen odottamaan ja saippuat raahasin turhaan mukana, sillä suihkukopeissa on saippuat valmiina. No, tiedänpähän ensi kerralla ;) Söin banaanin aamupalaksi ennen juoksuun lähtemistä.

Askel oli kevyt. Yllättävän kevyt... vaikka olin viimeksi syönyt kunnon ruokaa yli 12 tuntia sitten. Jotenkin olen huomannut, että kevyempikin syöminen riittää ennen lenkkiä, jos on tarkoitus juosta rauhallisesti. Oli niin happirikas ja hieno ilma. Mä jotenkin nautin tuollaisesta rauhallisesta lenkistä ja välillä vastaan ei tullut yhtään ketään. Vaikka lenkki oli lopulta yli 10 kilsaa pitkä mun reitin valintojen vuoksi, niin silti missään vaiheessa ei tullut heikkoa oloa tai väsymystä, vaikka kello oli niin vähän ja en ollut syönyt aamupalaa. Päinvastoin, loppua kohden lämmetessä askel keveni. En mä mitenkään kovaa juossut, mutta ei se ollut tarkoituskaan.

Työpaikalla oli onnellinen nainen ja aamupalakin maistui ihan toisenlaisella tavalla! Oli kyllä hienoa ylittää itsensä tuollaisessa asiassa kuin aamutreeni. Vähän utopistinen olo oli lähteä lenkkeilemään seitsemältä aamulla, mutta olo oli lopulta tosi hyvä ja rentoutunut. Voisin hyvin kuvitella tekeväni tuon uudelleen ja vielä aikaisemminkin...  mutta silti musta tuntuu, että parhaiten lenkki toimii kuitenkin töistä kotiinpäin. Silloin ikäänkuin riisuu työvaatteet pois ja työasiat jäävät lenkkipolulle eivätkä tule kotiin. Aamulla ei ole sellaista tarvetta, vaikka toisaalta happirikkaan ilman jälkeen jaksaa töitä huomattavasti paremmin, kuin autossa istumisen jälkeen. Molemmassa on siis puolensa, ja varmasti tulen vielä kokeilemaan kumpaakin! ..kiitos pyyhkeen, joka jäi nyt pysyvästi työpaikalle :)

Oletko sä lenkkeillyt koskaan töihin aamulla? Tykkäätkö enemmän nollata päätä treenillä ennen vai jälkeen työpäivän? Jos treenaat aamulla, syötkö aamupalaa ennen vai jälkeen sen?

Pitääkö hyvinvoinnin olla niin mutkikasta?

Tähän aikaan vuodesta, kesän jälkeen, netti ja lehdet täyttyvät hyvinvointiin ja kevyempään syömiseen keskittyneisiin teksteihin. Milloin joku viettää sokeritonta syyskuuta, toinen kiristelee kovalla dieetillä ja kolmas jakaa vinkkejä, joilla kesäpöhnän saa pois. Useita näitä tekstejä yhdistää ehdottomuus ja kova kuri itseään kohtaan. Kun johonkin lähdetään, tehdään se täysillä... ei riitä, että karkit jätetään kuukaudeksi pois, vaan täytyy tutkia jokaisen pakkauksen seloste, ettei vain vahingossakaan laita suuhun mitään ylimääräistä sokeria. Jopa hedelmät saattavat olla pannassa, sillä sokeriahan nekin sisältävät. Ja sokeriinhan jää koukkuun... vai jääkö?

Jokaisen on syytä miettiä omia ruokatottumuksia aina tietyin väliajoin, mutta mielestäni siitä ei pidä tehdä numeroa. Jos syömisiä joutuu liikaa miettimään tai puntaroimaan, voi se alkaa tuntua monimutkaiselta. Eikä terveellisesti syöminen mielestäni sitä ole! Monipuolinen kotiruoka kasviksilla höystettynä on jo suuri askel kohti oikeanlaista syömistä. Luulenkin, että jokainen oikeasti tietää, mikä on hyväksi keholle ja mikä ei. Suurempi ongelma on se, miten tieto siirretään käytäntöön. Vaikka mielestäni onkin hyvä suunnitella päivän syömisiä edellisenä iltana, jotta suuri nälkä ei pääse vahingossa yllättämään ja sitä kautta herkkuhammasta kolottamaan, niin silti ajatuksia ruualle ei saisi uhrata liikaa. Siis niitä negatiivisia.. on ihan eri asia miettiä innoissaan, mitäs sitä perjantaina kokkailisi, kuin miettiä, kuinka monta grammaa voi syödä aamupuuroa, jotta kalorit pysyvät aisoissa...

Hyvinvointi on muutakin kuin syömistä. Toki ravinto on suuri osa sitä fyysistä hyvinvointia levon ja liikunnan ohella, mutta vähintään yhtä suuri merkitys on henkisellä puolella. Vähän mietityttää, miten yhden ihmisen pää kestää kovat ruokavaliot, herkuttelulakot ja kaiken ehdottomuuden. Jos aina kielletään syömästä jotakin tiettyä ruokaa tai jos on ennalta määritellyt päivät, jolloin on pakko mennä tekemään "se jalkatreeni" eikä anneta koskaan kehon toimia mielitekojen mukaan, niin miten hyvin henkinen kantti pysyy kasassa?! Naapurin Pirkko on päättänyt treenata salilla kolme kertaa viikossa kolmijakoisella ohjelmalla ja tehdä juoksulenkit salitreenien välipäivinä. Mitä jos Taina töistä kysyykin spontaanisti Pirkkoa pelaamaan tennistä tänään? Eihän Pirkko voi, koska tänään on jalkapäivä. Sitähän ei voi siirtää huomiselle, sillä silloin on pakko tehdä lenkki. Treeniviikko menee aivan piloille, jos Pirkko lähteekin tänään pelaamaan tennistä. On hyvä, että liikuntakertoja miettii ja suunnittelee jonkin verran etukäteen, jotta sohvan pohjalle ei jää makamaan joka päivä, mutta aina kannattaa jättää tilaa mieliteoille tai hyville tarjouksille. Ei kenenkään tavallisen kuntoilijan treeniviikko oikeasti ole piloilla, jos yksi jalkapäivä jää välistä tai vaihtuu tennikseen. Sen sijaan mieli voi tykätä vaihtelusta!

Eniten minua kammoksuttaa ulkonäkökeskeinen treenaaminen ja sitä tukeva ruokailu. Monessa blogissakin näkyy ristiriitaisia postauksia kyseisestä aiheesta. Ensin väitetään kivenkovaa, että treenaamista harrastetaan vain hyvän olon vuoksi, mutta sitten kuitenkin postaukset täyttyvät peilikuvista, aamumaha-kuvista tai peppuvertailuista. Tarkkaillaan painoa joka päivä tai vähintään joka viikko ja kokeillaan tiukkoja dieettejä, jotta saadaan ylimääräinen rasva pois. Mitataan vyötärönympärystä tai lantion leveyttä. Onko hyvinvointi todella tätä kaikkea? En usko. Hyvinvoinnissa on kyse paljon muusta kuin äärimmilleen viedystä ulkonäkökeskeisyydestä. Itse ainakin stressaantuisin hirveästi, jos minun pitäisi joka aamu peilailla, miltä mahani tai peppuni tänään näyttää. Stressi voi taas puolestaan jumiuttaa aineenvaihduntaa, jolloin liika painontarkkailu voi kääntyä itseään vastaan.

En halua tällä postauksella mollata ketään tai tuomita muiden tapaa elää ja olla. Tahdon vain kertoa, että hyvinvointi ei loppujen lopuksi ole niin kovin monimutkaista. Ei tarvitse viedä syömisiä tai liikkumisia äärimilleen, ei tarvitse tehdä mielenharjoituksia tai ylipäätään pohtia liikaa onnellisuutta tai hyvinvointia. Riittää, että elää avoimin silmin ja mielin, ihan sitä perusarkea. Hyvinvointi on sitä, että ympärillä on rakkaita ihmisiä, on koti, jossa voi olla oma itsensä ja syö ja liikkuu kultaisen keskitien mukaan ja nukkuu tarpeeksi. Tärkeää on tuntea itsensä terveeksi ja energiseksi. Riittää, että nauttii elämästä ja seisoo omien valintojen takana eikä koe tarvetta selitellä omia tapoja toimia kenellekään. Mielestäni onnea ei voi oppia, sen voi vain kokea.

Vai mitä mieltä te olette? Mikä idea äärimmilleen viedyissä tempauksissa tai elämäntavassa on ideana? Voiko se tuoda onnea? Onko hyvinvointi mutkikasta?

Viikonloppu, joka rentoutti

Mulle tarjoutui tänä viikonloppuna upea mahdollisuus lähteä viettämään mökkiviikonloppua järven rannalle, kun ihana ystäväni kutsui minut heidän mökilleen. Ajoimme torstai-iltana reilu parin tunnin matkan mökille, ja tein perjantaina töistä etäpäivän. Olen tosi kiitollinen tuohon etämahdollisuudetaan, sillä se antaa mahdollisuuksia tällaisille viikonlopuille. Mökkiviikonloppu ei ollut mikään "perinteinen rällästysviikonloppu", vaan tarkoituksena oli ladata akkuja ja rentoutua kaikessa hiljaisuudessa. Voin kertoa, että siinä onnistuttiin aivan todella hyvin. Menimme joka ilta nukkumaan viimeistään 22.30 ja heräsimme 7-8 aikoihin pitkien yöunien jälkeen. Aamut olivatkin melkein parasta aikaa, sillä on upeaa nähdä luonnon herääminen uuteen päivään.

Meille sattui todella mahtavat kelit. Ollaan syyskuun puolivälissä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tuulta ei ollut nimeksikään. Oli niin lämmin, että hyvin pystyi auringossa istua t-paidassa lukemassa kirjaa. Vitsit, miten hyvä tuuri kävikään. Kiitollinen voi olla niin pienistä asioista, kuten tällaisista viikonlopuista. Mulle mökkiviikonloput ovat harvinaista herkkua, koska omaa mökkiä ei ole. Olenkin todella iloinen tästä viikonlopusta ystävälleni. Meillä oli oikeasti todella mukava ja rentouttava viikonloppu. Tosi "meidän näköinen"!

En voi olla korostamatta, kuinka mahtavia hetkiä koen luonnossa. Kun on hiljaista ja rauhallista. Jotenkin kaupunkitytölle säännölliset pyrähdykset luonnon keskelle on henkireikä. Luonnon elementeistä vesi on mulle kaikista tärkein ja en voi olla hämmästelemättä, kuinka upeisiin aamuihin saatiinkaan viikonlopun aikana herätä. Jos ensimmäiset näkymät ovat ylläolevan kaltaisia, päivä ei kai voi alkaa huonosti?!

Söimme mahtavia aamupaloja, kävimme juoksulenkeillä, tutustuin sauvakävelyyn, tehtiin mökkijumppaa, luettiin kirjoja, kerättiin marjoja, oltiin hirvikärpästen piirittämänä, käytiin soutelemassa peilityynessä järvessä, pulahdettiin kylmään järveen ja saunottiin puusaunassa. Lämmitettiin tiskivettä padassa, kannettiin pesuvettä järvestä, pestiin hampaat laiturilla ja käytettiin ulkohuussia. Voi taivas, kun joskus onkin ihanaa olla alkeellisemmissa oloissa. Häärätä ja nauttia ajan kanssa kaikista yksinkertaisista askareista. Suorittaminen on tipotiessään ja on vain se hetki. Mä kyllä nautin niin kovasti!

Värikäs aamupala ja täysin tuoreet marjat puuron päällä ;)

Sorsat tulivat moikkailemaan

Kahvihetki laiturilla

Metsä, onko kauniimpaa?

Puolukoita. Myös mustikat oli vielä hyviä!

Kaunis syysilta

Nyt on taas akut ladattu kohti seuraavaa viikkoa! Ja on ihan mukavaa olla taas kaupungissa! Uusi viikko tuo taas tullessaan ihania juttuja. Salitreeniä hyvässä seurassa, suunnistusta (vielä kun kausi on käynnissä) ja ryhmäliikuntauutuuden testaamista! Viikonloppuna suuntaan pitkästä aikaan kotikonnuille, ihanaa!!

Mahtavaa uutta viikkoa kaikille!! Nautitaan näistä upeista syyskeleistä!! Aurinko paistaa ja luonto antaa parastaan, eikö? :)

Mites teidän viikonloppu meni? Mistä olet tällä hetkellä kiitollinen? :)

Blogi, joka sai kunniaa

Eräänä päivänä sain sähköpostiini viestin, jossa kerrottiin blogini päätyneen eräälle treeniblogien top 10 -listalle. Piti oikein hieraista silmiä, lukea teksti uudestaan ja sen jälkeenkin pyöritellä päätäni. Eihän minun pieni, kotoinen blogi voi päätyä mihinkään top-listoille. Mutta niin vain kävi. Sinä päivänä medianäkyvyyden hallintaan erikoistunut yritys, Cision, julkaisi treeniblogien top 10 -listan, jossa kymmenentenää komeili Sporttaillaan-blogi. Minun blogini. Se hämmästytti minua, mutta myös ilostutti.

Erityisen hienoksi maininnan tekee se, että Cisionin omassa tutkimusmenetelmässä painotetaan erityisesti blogin lukijoiden ja bloggaajan itsensä välistä vuorovaikutusta sekä päivitystiheyttä ja päivitysten lukumäärää. Ei niinkään sitä, kuinka suosittu blogi on. Olen pitänyt tätä blogiani lähes kolmen vuoden ajan ja päivittänyt sitä suurempia taukoja pitämättä. Tämä on mulle harrastus, josta nautin todella paljon ja etenkin liikunnan tuoman hyvän olon tunnetta on ihana jakaa eteenpäin. Kumpa jokainen löytäisi ne omat juttunsa, jotka tuottaa hyvää mieltä ja energiaa arkeen. Erityisen paljon pidän bloggaamisesta teidän lukijoiden vuoksi, sillä jaksatte aina ilostuttaa mua kommenteillanne ja aktiivisuudellanne. Mielestäni vuorovaikutus on suuressa osassa blogimaailmaa, ja toivon, että viestittely lukijoiden kanssa jatkuu blogissani vastaisuudessakin!

Kiitos siis teille lukijoilleni! Ilman teitä Sporttaillaan ei olisi samanlainen. Nöyrin mielin jatkan tästä eteenpäin.

Täällä vietetään viikonloppua ihanissa mökkimaisemissa. Vähän etätöitä tänään ja loppuaika rentoutumista. Tänä aamuna sai herätä tällaiseen upeaan syysaamuun...

Rentouttavaa viikonloppua ihan jokaiselle!! Kaunis viikonloppu tulossa! Aiotko ulkoilla tai nauttia muuten auringonpaisteesta? :)