Luonteeltani joukkueurheilija

Olen maininnut täällä blogissani, että olen palannut yhdeksän vuoden tauon jälkeen nuoruuden rakkaan harrastuksen, salibandyn, pariin. Keväällä löytyi mukava joukkue, jonka mukaan hyppäsin ja tänään saatiin syksyn sarjapelit pelattua. Tämä kulunut reilu puoli vuotinen on antanut todella paljon, ja olen saanut kokea taas ne joukkueurheilun parhaimmat ja huonoimmat hetket ja tunteet. Joukkue koostuu erilaisista ihmisistä, jotka muodostavat tiiviin ryhmän. Ketään yksilö ei ole joukkuetta voimakkaampi ja tärkeintä joukkuelajeissa on puhaltaa yhteen hiileen. Nuoruudessa olen pelannut aivan lajin huipulla ja painoimme täysillä hommia monta kertaa viikossa joukkueen yhteisten tavoitteiden eteen, ja muutaman kerran saimme sen kirkkaimman palkinnon kauden lopussa. Nyt uudessa joukkueessa ei ole yhtä suuria tavoitteita, ei yhtä suurta sitoutumista, mutta muutoin paljon samoja fiiliksiä joukkueurheiluin saloista.

Olen huomannut vuonna 2011 alkaneen "juoksu-urani" aikana, että minulla ei löydy kovinkaan suurta kilpailuviettiä, mikäli taistelen vain itseäni vastaan ja itseni kanssa. En saa puristettua viimeisiä kilsoja verenmaku suussa, annan helposti periksi kävelylle ylämäissä, huomaan usein miettiväni juoksujeni aikana olevan tyytyväinen mikäli pystyn pitämään saman vauhdin loppuun asti sen sijaan että puristaisin loppukirin. En muista oikeen koskaan olleeni niin loppu juoksutreenien tai -kisojen jälkeen, kuin joidenkin pelien tai jopa yksittäisten vaihtojen jälkeen salibandykentillä. Varmaan kilpailuvietin puuttuminen on ajanut minut pitkien polkujuoksujen pariin, sillä pitkät juoksut ja seikkailullisuus tuovat mielekkäitä haasteita, vaikka suuri kilpailuvietti puuttuisikin. Koen omien rajojen etsimisen pitkillä matkoilla mielekkäämmäksi, kuin vauhtien puristamisen lyhyemmillä matkoilla hampaat irvessä. Kestävyysliikunnassakin huomaan olevani parhaimmillani toimiessani joukkueena, esimerkiksi Hihhulina Tiinan kanssa rogaining-kisoissa. Tunnen omimmakseni olla osa jotain joukkuetta, kuin olla joukkue kokonaan, kuten yksilöurheilussa.

Onnellinen sähläri

Salibandy on mahtava, nopeatempoinen laji. Kentällä on viisi pelaajaa ja maalivahti samanaikaisesti, ja he muodostavat kerraallaan toimivan kokonaisuuden. Jokaisella on oma paikkansa ja roolinsa kentällä, oli pallo sitten vastustajalla tai omalla joukkueella. Salibandyssa pallo pomppii usein vapaana, jolloin todellinen joukkuepelaajan luonne mitataan. Kun tekee kaikkensa joukkueen eteen, taistelee näistä irtopalloista täydellä sydämellä antaen kaikkensa. Usein tasaväkisissä peleissä se voittaa, joka voittaa irtopalloja enemmän. Toki taito tehdä maaleja ja taito puolustaa ratkaisevat myöskin, mutta sinnikkyys palkitaan kyllä jossain vaiheessa. Itse huomaan usein vaihtoon tullessani, että olen todella puhki. Se noin minuutin mittainen vaihto, joka kentällä ollaan, tulee tehtyä hartiavoimin hommia. Taistelen jokaisesta pallosta ja yritän tehdä kentällä fiksuja ratkaisuja. Välillä tulee oltua itsekäs, mutta pelaamisessa omaa menestystä selkeästi tärkempää on joukkueen menestyminen.

Olen todella innostunut salibandysta taas. Huomaan olevani taas se joukkueen ahkerin harjoittelija, aivan kuten nuoruudessakin. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että tykkään pelaamisesta niin paljon. Meillä on harjoitukset vain kerran viikossa, joten priorisoin ne kärkeen treeniviikossani. Sen ympärille pystyy rakentamaan todella hyvin muun treeniviikon. Salibandy lajina tukee hienosti juoksua, sillä se pitää nopeutta ja räjähtävyyttä yllä. Näin vanhemmalla iällä olen huomannut, että kehonhuoltoon täytyy käyttää entistä enemmän aikaa ja vaivaa, sillä kaikessa nopeudessaan salibandy myös kuluttaa kehoa.

Juoksustakin saa joukkuefiilistä kimppalenkeillä :)

Uskon, että se, onko joukkue- vai yksilöurheilija sisimmässään, tulee luonteessa. Toiset ovat sinnikkäitä tekemään itsenäisesti töitä omien tavoitteiden eteen ja puolestaan toiset saavat itsestään enemmän irti joukkueen ympäröimänä. Joukkueurheilussa on mielestäni kaikkein parasta se, että niin voitot kuin häviötkin koetaan joukkueena. Saa jakaa iloa muiden kanssa, ja kaikki iloitsevat yhtä paljon yhteisen voiton tai maalin puolesta. Ja silloin, kun peli ei kulje tai tulee ikäviä tilanteita, saat jakaa ne joukkueen kanssa. Koskaan ei tarvitse olla yksin, eikä pidä olla yksin.

Oletko sinä sisimmissään enemmän yksilö- vai joukkueurheilija? Millaisia ajatuksia aihe sinussa herätti? :)