Kun kroppa hajoaa

Mä olen monesti sanonut ja kirjoittanut tänne blogiinikin, kuinka onnekas olen ollut, ettei minua ole kohdanneet mitkään tyypilliset juoksijan vaivat tai liikuntavammat. Ei ole ollut oireilevia penikoita, ei plantaarifaskiittia eikä mitään muutakaan. Olen kuitenkin elämäni aikana harrastanut melkoisen paljon liikuntaa aktiivisten jalkapallo- ja salibandyharrastusten aikana ja myöhemmin kestävyysliikunnan löytäessä tieni sydämeeni. Koenkin olevani suunnattoman onnekas, että olen saanut liikkua terveenä, vaikka yleensä ueheilija ei tervettä päivää näe. Kirjoitinkin aiheesta blogiini pari vuotta sitten, ja pidän edelleen tärkeimpänä syynä terveenä ja vammoitta pysymiseen viimeistä kohtaa eli hyvää tuuria. Toki liikunnan monipuolisuudella, hyvällä ravinolla ja sopivalla elämänkuormituksella on ollut oma osansa, mutta kun ajattelen kokonaiskuvaa, voisi asiat olla huonomminkin.

Olen pallopelitaustainen harrastelija. Siinä vaiheessa, kun minä pelasin aktiivisesti salibandya, meille ei juuri puhuttu kehonhuollosta. Salibandy on nuori laji ja minun aktiivipeliaikana vieläkin nuorempi. Valmennuksen tietotaito yleisesti liikunnasta ei ollut niin korkealla kuin se on varmasti nykypäivänä ja uskonkin tilanteen olvan nykyään parempi. Minun peliaikana kehonhuolto ja venyttely olivat niitä asioita, joista ei juuri meille pelaajille puhuttu. "Venyttelette sitten kotona" kuului usein ohjeeksi. Siinä missä esimerkiksi voimistelijoille venyttely on luonnollinen osa treeniä, niin meillä se oli sitä pakollista pahaa. Meitä ei opetettu pitämään omasta kehosta kunnolla huolta. Toki tähän olisi itse voinut panostaa kunnolla, mutta nuoren keho tuntui palautuvan treenistä hyvin ja venyttelyt jäivitä usein melko pintapuoleiseksi. Tästä johtuen minulle ei ole koskaan tullut tapaa syvälliseen venyttelyyn ja kehonhuoltoon. Ja tapoja on vaikea muuttaa, kuten hyvin tiedämme.

Onnea on tosiaan ollut, kun en ole vammoista kärsinyt, sillä kehonhuolto ei ole ollut korkealla tasolla. Aina lupaan pitää kehostani parempaa huolta ja samalla olen toivonut riittävän monipuolisen sekä satunnaisten lyhyiden venyttelyiden riittävän. Viikottaiset bodybalance- tai joogatunnit ovat vähentyneet kerran pari kuukaudessa tehtäväksi. Samalla olen lisännyt kovempien juoksutreenien määrää ja aloittanut erittäin nopeatempoisen ja kuluttavan salibandyn pelaamisen. Ei ihme, jos keho alkaa lahoamaan!  Pelästytti ihan hirveästi, kun polveni alkoi ilmoitella ensimmäisiä merkkejä kiputilasta. En mä ole koskaan tuntenut rasituskipua, tätäkö se on? Aluksi kipu oli pientä, polvitaipeeseen vihloo ja oikeastaan paikansin kiputilan ensin pohkeen yläosaan. Lepäsin pari päivää ja sen jälkeen kokeilin kevyttä lenkkiä, joka sujui ilman kipuja. Polvi vähän kangistui juoksulenkin jälkeen. Seuraavana päivänä pelasin kaksi tiukkaa salibandypeliä, ja juosta sai kunnolla. Polvi oireili pikkaisen jo ensimmäisen pelin jälkeen, mutta pelasin toisenkin. Pelatessa en huomannut mitään oireilua. Seuraavana aamuna eli maanantaina en pystynyt aluksi kävelemään kunnolla. Polvi oli jotenkin kankeana yön jälkeen. Muutenkin jalka kipuili monessa asennossa. Kipu tuntui eniten polven takaosassa ja ulkosyrjässä. Pelästyin tosi paljon ja iski epätoivo ja googlettelu, kun yritin etsiä syitä kiputilaan. Googlettelulla löysin mahdollisia syitä ja alan kallistua siihen, että syy on lihasten ja jänteiden kireydessä. Toivon todella siis, että mistään pahemmasta ei ole kyse.

Tuntuu jotenkin epätoivoiselta ja pettyneeltä itseensä, kun olen saanut aikaan tällaisia kiputiloja, jotka estävät nyt rakkaan liikuntaharrastuksen täysinäistä harrastamista. En viitsi tehdä jaloilla vielä mitään, vaikka polvi onkin nyt jo parempi. Kävely onnistuu hyvin, ja nyt myös jalan liikerata ilman kipuja on suurempi. Kivut ovat muutoinkin pienentyneet. Kävin tiistaina hierojalla, joka hieroi takajalkoja auki. Menen hänen luokseen uudelleen ensi viikolla. Olen rullaillut, laittanut kylmää ja venytellyt. Nyt näyttäisi onneksi siltä, että vamma paranee pikkuhiljaa näillä eväillä. Pakkasin joulun pyhiä varten juoksuvarusteetkin mukaan, vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että kivun pitää olla kokonaan pois, ennen kuin sitä uskallan rasittaa. Vaikka juoksussa kipua ei olisikaan, mutta niin kauan kuin kyykkyyn meneminen sattuu, ei ole asiaa juoksulenkillekään. Tahdon hoitaa tämän kunnolla kuntoon, ettei vaivasta tule pidempiaikaista riesaa. Mikään kipu kun ei oikeasti ole tervettä.

Lupaan ja vannon, että tästedes pidän kropastani parempaa huolta. Muistan nyt, että en ole enää 18-vuotias, eli palautumiskyky ei ole enää samoissa luokissa kuin silloin aikanaan. Salibandy on oikeasti kuluttavaa, ja kehonhuolto pitää ottaa tosissaan ja osaksi treeniä. Minulle on ehdottoman tärkeää, että pystyn harrastamaan monipuolista liikuntaa vielä vuosikymmeniä.

Pitäkää huolta kehostanne! Niin minäkin aion jatkossa! :)

Onko vastaavanlainen vamma jollekin tuttu? Miten pääsit siitä eroon? Kannattaisikohan minun mennä näyttämään jalkaa ortopedilla tai fysioterapeutilla, jos kipu ei ole ensi viikkoon mennessä kadonnut?