Ja niin loppui yksi treenijakso hienoihin tunnelmiin!

11 yötä Vaarojen maratoniin. Mihin ihmeeseen se kolme kuukautta katosi, joka minulla vielä hetki sitten oli aikaa valmistautua? Pitäisikö mun nyt olla valmis? Kuinka valmis pitää ylipäätään olla, että Vaarojen maratonista voi selvitä kunnialla? Mitä jos tulen kipeäksi juuri ennen h-hetkeä?

Varsinkin tuota viimeistä kysymystä olen pyöritellyt päässäni, kun parina päivänä on nyt ollut vetämätön, jopa vähän kipeä, olo. Onneksi vaikuttaa siltä, että syysflunssa sittenkin jättää mut rauhaan, koska tänään olo on ollut jo melko normaali. Huh. Mä en todellakaan halua nyt mitään lenssua tähän, koska onhan, ihan totta, tätä Kolin reissua odotettu jo aika kauan! Tammikuusta asti vähintäänkin. Olisi kohtuutonta, ettei pääsisi starttaamaan. Varsinkin, kun treenit ovat mielestäni sujuneet hyvin, ja taidan olla maastomaratonin vaatimassa kunnossa - ainakin kovasti uskon niin. Lopullisestihan sen näkee vasta sitten ensi viikon lauantaina.

Lauantaina oli mun ja ystäväni Vaarojen maraton -projektin viimeinen pitkä lenkki. Oltiin päätetty, että lenkki ei saisi ylittää kolmea tuntia, mutta olisi kiva kuitenkin saada puolimaraton kasaan. Lähdettiin juoksemaan Kuusijärven parkkipaikalta aamuyhdeksän jälkeen. Ystävä oli suunnitellut reitin rogainingista saatuun karttaan, ja lisäksi aluksi käytiin juoksemassa Sipoonkorven luontopolku kertaalleen ympäri. Se osa reitistä oli tuttua, ja muuten tunnistettiin joitain kohtia matkalla, mutta kokonaisuutena tämä lenkki ei ollut tuttua. Osa reitistä oli latupohjaa ja suurin osa reitistä oli polkua. Sipoonkorvessa on hyvin vaihtelevaa maastoa, ja polutkin sen mukaan. Välillä on tosi helppokulkuista polkua ja välillä taas mennään oikein pieniä ja mukulaisia polkuja. Mutta se tuossa polkujuoksussa onkin kivointa. Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan.

Ensimmäisen kerran vilkaisin kelloa 1,5 tunnin juoksun jälkeen - eli kylläpä tuo taas vei mukanaan. Aika meni kuin siivillä! Mulla oli litra mietoa urheilujuomaa juomarepussa, pieni vesipullo sekä rusinoita. Lisäksi otin yhden geelin vähän reilu puolessa välissä matkaa. Jaksoin noilla eväillä hyvin, mutta kyllä Kolilla täytyy vähän useammin ottaa jotain energiaa suuhun. En todellakaan halua, että siellä loppuu energiat kesken! Hyvä, kun on tilava reppu, johon mahtuu eväät ja juomat hyvin. Kaikenkaikkiaan juostiin vajaa 22 kilsaa, ja aikaa meni alle kolme tuntia. Ihan kivaa leppoista vauhtia siis, ja suurimmat mäet me käveltiin, jottei syke nouse tappiin. Näin aion toimia myös Kolilla - ainakin sinne Ryläykselle asti. Se, mitä sen jälkeen tapahtuu, on ihan kiinni jaloista ja päivän kunnosta. Todennäköisesti tulen viimeisen nousun nelinkontin ylös! Mutta haittaakse? ;)

Oon tosi tyytyväinen näihin meidän pitkiin maastolenkkeihin. Ne on luonut uskoa tekemiseen. Ennen kaikkea mä oon nauttinut ihan suunnattomasti näistä maastopitkiksistä. Ne on kivoja! Aion ehdottomasti jatkossakin juosta osan pitkistä lenkeistä maastossa. Toki ne on aikaavieviä, mutta sen arvoisia. Kuusijärveltä on ihana lähteä lenkille, kun siellä on sauna- ja uintimahdollisuus lenkin päätteeksi, joka taas hyödynnettiin. Ihan superia syyskuussa ottaa lenkkivaatteet pois ja hypätä järveen, ja siitä saunaan. Parasta, sanon minä! Vähän haikeallakin mielellä taas aloitan keventelyn, koska onhan tämä treenijakso ollut uskomattoman huippu. Toisaalta kroppa kyllä kertoi jo levon tarpeesta, ja siksi myös olo on varmasti ollut vetämätön. Mulla oli omalla mittapuulla aikamoinen kolmen viikon treenijakso!

Sunnuntaina vuorossa oli parasta mahdollista palauttelua pitkiksen jälkeen, kun suunnattiin pienellä "omalla" blogiporukalla Nuuksioon. Satu oli täällä käymässä, joten sovittiin edellisestä miitistä tuttujen bloggaajatyttöjen (mun ja Satun lisäksi mukana siis Karkki ja Tiina) kanssa ulkoilupäivä yhdessä. Kuljettiin pitkin Nuuksion polkuja ja syötiin eväitä ulkona. Oli kyllä ehdottomasti tämän vuoden viimeinen kesäinen päivä (ainakin nyt tuntuu siltä!).  Oli ihanaa ulkoilla ja jutella noiden mukavien naisten kanssa. Nuuksiosta suunnattiin vielä Matinkylän rannalle, jossa käytiin ihanassa kahvilassa herkuttelemassa vähän lisää. Mietittiin myös, että olis kiva pitää joku yhteinen blogimiitti myös meidän muille lukijoille. Saa nähdä, saadaanko niin isoa miittiä koskaan aikaiseksi... Tuo sunnuntai oli aivan ihana päivä, mutta illalla mulle nousi se huono olo... onneksi se ei tainnut olla mitään vakavaa.

Noista miiteistä tuli mieleen, että mun mielestä olisi huippukivaa pitää teille lukijoille yhteispolkulenkki. Kuinka moni olisi mukana, jos tehtäis joskus kevyt tunnin lenkki jossain kivoissa maisemissa? Tämä on tällainen ennakkotiedostelu... antakaas kuulua kommenttiboksissa, ketkä olisi mukana, jos pääkaupunkiseudulla kokeiltaisiin trailrunningia!

Mä olen ihan innoissani polkujuoksusta. Paikat tuntuu kestävän paremmin, kuin pelkässä katujuoksussa, jalat palautuvat pitkistä lenkeistä nopeasti, pystyy tekemään pidempiä lenkkejä kuin kaduilla, jalat saavat uutta ärsykettä epätasaisessa maastossa... ja niin edelleen. Polkujuoksu on vaan mahtavaa! Mutta arvatkaas, mitä tein tänään? Kuva vinkkinä...

Ihanaa sporttiviikkoa kaikille! Pysykää liikkeessä, niin ei tule kylmä!

Tavallinen vai onnellinen arkipäivä?

Viime postauksessa kerroin, kuinka mä oon tällä hetkellä onnellinen mun arkeen ja asioihin ympärilleni. Mietin joka päivä, kuinka ihanaa on, kun tuntee aitoa onnen tunnetta vaikkapa lenkistä tai hyvästä ruoka-annoksesta. Onnellisuus koostuu pienistä asioista, ja sitä voi tuntea joka päivä. Kunhan vain muistaa olla avoin kaikelle ja pitää silmät ja korvat höröllä. Täällä maapallolla on paljon ihania, ihmeellisiä asioita.

Tässä kuitenkin kurkkaus mun eiliseen, ihan tavalliseen päivään. Tavallisen onnellinen tai onnellisen tavallinen päivä. Näitä kurkistuksia on ollut kiva lukea muista blogeista, joten päätän nyt tehdä omaan blogiin samanlaisen!

Kello herättää 6.20, kuten joka aamu. Avaan silmät ja painan torkkua. Käännyn sängyn toiselle puolelle ja käperryn lämpimään kainaloon. Toisen 10 minuutin torkkupätkän jälkeen nousen ylös, ja menen hoitamaan aamutoimet. Laitan itseni inhimillisen näköiseksi noin vartissa. Vedän treenivaatteet ylle, sillä aion mennä pyörällä töihin. Olen onneksi pakannut vaihtovaatteet valmiiksi reppuun, joten mun ei tarvitse kuin ottaa eväät, eli aamupala ja lounas, jääkaapista. Sitten lähden polkemaan töihin.

7.50 saavun työpaikalle vajaa puolen tunnin polkemisen jälkeen. Työmatkani on reilu 10 kilsaa, joten se on juuri sopiva matka polkea aamulla. Keli oli todella kirpsakka, joten hanskat ja korvia suojaava panta eivät olleet liiottelua. Oon iloinen, kun tulin pyörällä, koska se herättää mukavasti aamulla! Vaihdan työvaatteet päälle ja vähän vaille kahdeksan avaan työkoneen. vien eväät jääkaappiin ja otan kahvia. Syön samalla aamupalaleivän.

Kello on 11.45. Aamupäivä on mennyt työn touhussa, ja nyt nälkä alkaa kurnia vatsaa. Haen työpaikan jääkaapista eilen tekemäni lounassalaatin, jonka aamulla toin mukanani. Salaatti on herkkua; on savulohta, pähkinöitä, avokadoa, jugurttikastiketta ja perusjuttuja. Nams! Ruokailun jälkeen palaan taas töiden pariin hörppien päiväkahvia.

Klo 13.15 lähden päiväkävelylle, joka meillä on työpaikalla sallittua joka päivä. 10-20 minuuttia happihyppelyä, aika hyvä diili, etten sanois! Kahdelta alkaa sisäinen palaveri töissä, joten pääsen sinne virkeänä kävelyn jälkeen.

Reilu parin tunnin palaveri päättyy neljän jälkeen. Hoidan pari työasiaa vielä ja lähden puoli viiden aikaan polkemaan kotiin. Kotiin saavuttuani vähän ennen viittä huomaan, että myös Kimmo on jo ehtinyt kotiin ja käynyt kaupassakin. Teemme yhdessä ruokaa ja syömme päivälliseksi riisiä, kanakastiketta ja salaattia - ihan peruskotiruokaa siis. Tulee hyvä mieli ruuasta, sillä mulle ehti jo todellakin tulla nälkä! Syömisen jälkeen lösähdän sohvalle, ja luen blogiin tulleita kommentteja (kiitos ihanista kommenteista, vastaan niihin pikkuhiljaa!) ja muiden blogeja.

Vähän ennen seitsemää puen lenkkivaatteet päälle, ja lähden etsimään kivoja polkujuoksuun sopivia maastoja lähialueelta. Tiedän, että niitä on täällä. mutta en ole aiemmin ottanut selvää. Lenkillä tosiaan löytyy kivoja polkuja ja reilu tunti menee mukavasti juosten maastossa! Tää trailrunning on ihan pelastus mulle, se on nostanut mun juoksumotivaation ihan uusiin sfääreihin! Fiilis juostessa on ihan huippu!

Loppuilta menee tosiaan suihkussa, sohvalla, syöden iltapalaa, katsoen telkkaria, kirjoittaen tätä postausta ja venytellen. Pakkaan reppuun suunnistuskamat, sillä tiedossa on viikon paras päivä, eli suunnistuspäivä! Laitamme myös päivällisen jämät meidän eväsrasioihin, teemme aamupalarahkan valmiiksi ja pakkaamme suunnistusta varten vielä iltapäiväeväsleivätkin, koska lähdemme suoraan töistä suunnistamaan.

Nukkumaan menen siinäpuoli yhdentoista aikaan, eli vähän venähti suunnitellusta.

Miltäs mun päivä näytti? Kertokaas, mikä sai teidät tänään onnelliseksi, ihan tavallisena arkipäivänä? :)

Mulla on kaikki nyt hyvin

Mulla on hyvä fiilis. Mulla on koti, joka on maailman paras paikka, ja jaan sen ihmisen kanssa, jonka kanssa voin olla täysin oma itseni. Mulla on kiva työpaikka, jossa ei ole stressaavaa, ja jonne on aamuisin mukava mennä. Saan tehdä kivoja työtehtäviä omaan tahtiini ilman asiakkailta tulevia paineita. Mä syön sopivasti, jotta jaksan päivän askareet ja liikkuakin kohtuullisen paljon vapaa-ajalla. Mulla on maailman paras tapa torkuttaa aamulla herätyskelloa puoli tuntia, jonka ajan olen käpertyneenä kainaloon, johon olen aina tervetullut. Mä harrastan liikuntaa, josta saan hyvää mieltä ja energiaa arkeen. Mulla on ihania kavereita, joista jokaisella on paikka mun elämässä ja sydämessä. Mä elän siis melkoisen tasapainoista elämää ja olen onnellinen.

Aina mulla ei ole kuitenkaan ollut näin rauhallinen ja varma olo. Vielä vuosi sitten mulla oli stressaava työ, varsinkin eräs projekti, joka sai usein mun yöunet vähille. Mä olin muutenkin pitkään kovin väsynyt, kun yöunet jäivät useasti alle seitsemän tunnin. Menin arjessa puolivaloilla, vaikka näennäisesti jaksoin paljon, treenatakin kunnolla. Mä otin usein viikonloppuisin kymmenen tunnin yöunia, koska piti kiriä arjen vaje kasaan. Syönyt mä olen aina hyvin, joten sen puolesta tilanne on varmasti ollut parempi, kuin mitä se olisi voinut olla. Mä kuitenkaan en ollut ihan täysin tyytyväinen mun elämääni, vaikka monet asiat olivatkin silloin jo hyvin. Mun sisällä ei vaan ollut tasapainoinen olo.

Ensimmäinen askel kohti parempaa elämää oli vanhan työpaikan irtisanominen ja vaihtaminen uuteen alkuvuonna. Projektityö ei selvästi sopinut mulle, varsinkaan kun siihen ei saanut kunnolla ohjausta. Koko viime kevään opettelin kohti parempaan elämään, mutta oikeastaan vasta nyt syksyllä tunnen itseni hyvin voimakkaaksi ja hyvävointiseksi. Suuri vaikutus on ollut yöunilla. Mä menen nykyisin varmaankin yli tunnin aiemmin nukkumaan, kuin joskus muinoin. Jonkun mielestä voi olla mummomaista mennä nukkumaan siinä kymmenen aikaan, mutta mulle se on sopiva aika, jos haluan nukkua ne kaheksan tunnin yöunet, joita kehoni kaipaa, ja herätä hyvissä ajoin töihin. Mulla on periaatteessa liukuva työaika, mutta mä tykkään olla ajoissa liikkeellä. Jää vapaata kivasti ilta-aikaankin. Mä oon pitkään jo halunnut mennä aikaisin nukkumaan, mutta lomalla tapahtui jokin ahaa-elämys ja sain rytmistä kiinni. Sen jälkeen olen ollut tyytyväinen unen laatuun ja pituuteen. Mulle tärkeintä on ne illan unitunnit. Niistä mä saan eniten energiaa!

Työviihtyvyys on tärkeä osa hyvinvointia.

Toinen asia, jonka olen saanut toimimaan, on viikonlopun rytmit. Ei se viikonloppu ole sen parempi, vaikka valvoisi kahteen ja nukkuisi kymmeneen tai yhteentoista. Mä menen nykyisin lähes poikkeuksetta viikonloppuisinkin nukkumaan siinä klo 22-24 aikaan viimeistään. Ja koska olen arkena nukkunut myös hyviä yöunia, ei tarvitse kiriä viikonloppuisin. Voin olla aivan hyvin pirteänä ylhäällä jo kahdeksan, yhdeksän aikaan. Tämä on selkeä parannus edelliseen, ja olen todella tyytyväinen siihen. Mitä sitä turhaan pilata viikonloppuna unirytmi, kun sitten sunnuntai-iltana voi olla todella vaikeaa palata takaisin arkeen kiinni. Baarimenot olen karsinut jo ajat sitten, koska niistä ei mulle joitain poikkeuksia lukuunottamatta ole mitään iloa. Mä viihdyn paremmin mun ystävien kanssa jossain muualla, kuin meluisassa yökerhossa. Joskus harvoin voi olla kiva käydä tanssimassa, mutta ehkä se kerta vuoteen riittää. Tai harvemminkin, heh. Mä voin hyvin käydä kotibileissä, mutta jatkot eivät yleensä ole mua varten. Mä tahdon silloin yleensä nukkumaan! Viime aikoina olemme ystäväni kanssa useasti käyneet viikonloppulenkillä aikaisin aamulla, ja se toimii nykyisin taas yllättävän hyvin. Tämä johtuu siitä, että rytmi on muutenkin kunnossa, ja voin oikeasti olla pirteänä yhdeksältä aamulla aloittamassa lenkkiä.

Kolmas asia, joka on parantanut mun hyvinvointia, on "ei kiitos". Mä olen tajunnut, ettei mun tarvitse osallistua aina jokaiseen peli-iltaan tai muihin menoihin. Ennen kävin usein arkena peli-illoissa, jotka venyivät puolenyön huonommalle puolelle. Nykyisin, jos pelattavana pelinä on jokin pitkäksi tunnettu peli, jätän useammin väliin. Tiedän, että silloin yöunille pääsy venyy kohtuuttomasti. Osallistun mieluummin peli-iltoihin, joissa pelaillaan nopeita pelejä, jolloin ilta ei veny yön puolelle. Viikonloppuisin voimme sitten pelata niitä monituntisia lautapelejä, jotka ovat ystäväporukkamme harrastus. Mun ystävät kuitenkin on ja pysyy, vaikka en ilmesty aina paikalle. Ja toki ehdotan ystävilleni tapaamisia ja tekemistä tasaisin väliajoin, koska haluan heitä nähdä. En vain halua stressata heidän näkemisestään, vaan haluan nähdä heitä silloin, kun olen itse hyvävointinen ja jaksavainen. Huomaan muutenkin, että nykyisin työelämässä ollessamme useat meistä haluavat rauhoittua arkena omiin menoihin ja rutiineihin. On ehkä luonnollisempaa, että nään jonkun kaverin arkena treenin parissa. Treeni kun kuuluu muutenkin monelle osana arjen touhuja.

Aamun työmatkapolkemisesta saa lisää energiaa.

Mä olen onnellinen, kun olen saanut oman elämän rullaamaan näin hyvin. Ei se ole itsestäänselvyys. Ei turhaan puhuta treenistä, levosta ja ravinnosta. Mun arjesta tekee hyvää juurikin nuo asiat, rutiinit. Kun lepään ja syön hyvin, jaksan treenata paremmin. Kun treenaan, jaksan tehdä parempaa ruokaa. Kaikki on lopulta kiinni hyvistä yöunista. Iltaisin on ihan turha kukkua hereillä liian kauan, jos voi mennä nukkumaan ajoissa. Ei ehkä kaikkien keho ja mieli kaipaa yhtä paljon unta, kuin minun, mutta jokainen varmasti tiedostaa, mikä on itselle parasta. Kun tiedostaa asian, täytyy vain löytää keinot toteuttaa se.

Miten sä olet tehnyt arjestasi parempaa? Mitä voisit vielä parantaa? Mikä on kantava voima sun elämässä? Nukutko tarpeeksi?

Ensikosketus rogainingiin

Rogaining? Siis mikä? Juu, en minäkään vielä vähän aikaa sitten tiennyt, mitä se on. Tai nimi oli tuttu ja tullut esille, mutta ei minulla ollut konkreettista tietoa, mitä se sisältää, puhumattakaan tärkeimmistä säännöistä. Suunnistusharrastuksen kautta myös tämä eräs suunnistuksen muoto on tullut lähemmäksi, ja nähtyäni facebookissa Pihkaniskojen Syysrogainingin mainoksen, päätettiin me luottoystäväni (siis se sama, jonka kanssa sinne Kolillekin treenataan) kanssa lähteä kokeilemaan.

Normaalisti rogainingissa mennään 2-5 hengen joukkueissa, mutta syysrogassa sai mennä minkä tahansa kokoisessa joukkueessa, vaikka yksinkin. Ja mitä olen lueskellut lajista juttuja, on tyypillistä, että tapahtumat ovat pitkiä, jopa vuorokauden mittaisia rykäisyjä. Tämä syysrogaining oli aloittelijaystävällinen jo senkin puolesta, että kilpailusarjat olivat joko 2 tunnin tai 4 tunnin mittaisia. Me tietysti otettiin tämä hyvänä treeninä Vaarojen maratonia ajatellen, ja valitsimme neljän tunnin sarjan! Ideana on siis kerätä annetussa ajassa maastosta niin paljon rasteja, kuin ehtii. Jokainen rasti on pisteytetty, syysrogassa oli 2-9 pisteen rasteja, ja reitit ja rastit saa valita itse. Se reitinsuunnittelu onkin oleellinen osa itse suoritusta, sillä tunnetustihan hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty!

Saavuimme eilen ystäväni kanssa Kuusijärven ulkoilualueelle puoli kymmenen aikaan aamulla. Sää oli upea - kaunis ja lämmin. Ilmottauduimme tapahtumaan, ja vaihdoimme suunnistusvaatteet päälle. Koska ajatus oli tosiaan olla koko neljä tuntia metsässä, päätimme ottaa juomareput mukaan sekä vähän evästä. Olen ollut super tyytyväinen Salomonin juomareppuun, sillä se ei hierrä eikä paina mistään. Ilmeisesti usein rogainingissa on erikseen suunnitteluaika, mutta tuolla kartan sai lähtöleimauksesta ja neljän tunnin suoritusaika alkoi rullaamaan heti. Lähtö ei ollut yhteislähtö, vaan jokainen joukkue sai lähteä metsään klo 10 ja 11 välissä. Me lähdimme heti kymmeneltä, kun kerta olimme valmiina paikallakin silloin. Kartta oli A3-kokoinen, mutta mittakaava 1:11750 ei ollut entuudestaan tuttu (suunnistuksessa usein 1:10000) ja varsikin vinolinjainen pohjois-etelälinja aiheutti aluksi päänvaivaa. Normaalisti pohjoinen on aina kartan ylälaidassa. Muutoin kartta oli hyvin tarkka suunnistuskartta, ja korkeuskäyrä oli tuttu 5m. Suunnittelimme reittimme rungon piirtämällä sen molempien karttaan, ja meillä kului tähän vähän alle kymmenen minuuttia. Sitten lähdimme liikkeelle.

Jätimme muutaman helpon rasti Kuusijärven lähtö- ja maalialueen tuntumaan, jotta lopussa voisimme napsia niitä pois. Ensimmäiselle rastille löysimme hyvin, mutta toinen rasti tuotti jo vähän vaikeuksia. Nopeasti kuitenkin pääsimme kivaan suunnistusrytmiin, ja kartan erikoisuudet tulivat tutuiksi. Joukkueen jäsenten tulee olla lähellä toisiaan ja molempien pitää käydä rastilla, vaikka vain toisella on EMIT-kortti. Me vaihtelimme leimaajaa muutaman rastin välein, ja suunnistuksen hoidimme yhdessä. Olimme usein hämmentävän yhtä mieltä siitä, mitä reittiä kannattaa mennä seuraavalle rastille. Tässä on etu, että tunnemme hyvin ystäväni kanssa toisemme ja olemme ennenkin suunnistaneet yhdessä, kun aloittelimme suunnistusharrastusta pari vuotta sitten. Vielä viime vuonna kävimme yhdessä rasteilla, ennen kuin molemmat uskaltautuivat yksin kuntorasteja kiertämään. Muutenkin teemme usein treenejä yhdessä, joten olemme myös hyvä tiimi yhteisissä tapahtumissa! Oli taas ilo olla ystävän kanssa Syysrogassa, kun yksin en varmasti olisi uskaltanut mukaan.

 

 Tässä tapahtuman kartta, jonka jokainen sai vasta lähtöleimauksen jälkeen.

Parin tunnin suunnistamisen jälkeen muutimme hiukan suunnitelmaamme, ja haimme enemmän isompien pisteiden rasteja. Tämä oli hyvä päätös, sillä lähisuunnistus ei ole meidän vahvuus, ja tällaisessa tapahtumassa rasteilla ei saa paljon apua kanssasuunnistajista, koska rasteja on niin paljon ja porukka hajaantunut ,toisin kuin usein kuntorasteilla. On turhaa pyöriä kahden pisteen rastin lähellä monia minuutteja, kun pitkät välimatkat on meidän vahvuus. Haimmekin paljon 9 ja 7 pisteen rasteja, jotka kerryttivät loppusaldoa mukavasti. Me onnistuimme erinomaisesti muuttamaan lennosta reittisuunnitelmaa ja arvioimaan paluuajan Kuusijärvelle. Haimme vielä ripeästi juosten yhden rastin, jota emme olleet ajatelleet ehtiä hakemaan. Maaliin saavuimme kymmenen minuuttia ennen neljän tunnin täyttymistä. Jokainen yliajan alkava minuutti sakotetaan yhdellä pisteellä, ja 15 minuutin yliaika olisi tuottanut hylkäyksen. Onneksi pääsimme annetussa ajassa maaliin. Saimme pisteitä paljon enemmän, kuin olimme kuvitelleet, eli 90 maksimin ollessa 168 pistettä. Sijoituksemme oli kaikista neljän tunnin kilpailun joukkueista 37/53. Me ollaan tosi tyytyväisiä siihen!

Sipoonkorven kansallispuisto tarjosi upeat puitteet suunnistukselle ja sää oli todella aurinkoisen lämmin. Rastit löytyivät kivasti, emmekä olleet kertaakaan pihalla. Päivä oli kerrassaan upean onnistunut! Maalissa alkoi jo vähän jaloissa tuntua reilu 17 kilsan metsärämpiminen, vaikka todellinen väsymystila tulikin kotona. Lopulta jalatkin jaksoivat todella hyvin, vaikka maasto oli paikoitellen erittäin rankkaa mäkineen ja soineen. Yhdessä kohtaa kastuin mutaisaan ojaan aivan kunnolla, kun ei se kannatellutkaan niin kuin olin mielessäni ajatellut ennen ylityshyppyä. Pyllähdin sinne kunnolla. No, mitä suunnistus olisi ilman mutaa ja kömmähdyksiä?! Maalissa oli mukava karkkitarjoilu ja iloinen vastaanotto. Kanssakilpailijoita ei metsässä ihan hirveästi näkynyt, mutta jokainen oli siellä hymy korvissa - niin mekin! Laji vei todella meidän kummankin sydämen! Kuusijärvellä on lisäksi saunamahdollisuus, ja kylläpä järvessä pulahtaminen, sauna ja kylmä vissy maistuikin hyvältä!

Suosittelen kokeilemaan rogainingia, jos suunnistus yhtään kiinnostaa. Rogaining-tapahtumia on jonkun verran ilmeisesti Suomessa, mutta listausta niistä on hankala löytää. Ilmeisesti tapahtumat eivät ole vielä kovin isoja. Kannattaa seurata ainakin oman alueen kuntosuunnistusta järjestävien seurojen tiedotusta, facebookkia sekä pitää ylipäätään korvat höröllä! Mä aion ainakin jatkossa osallistua Pihkaniskojen kevät- ja syysrogainingeihin. Mietittiin myös ystäväni kanssa, että voisimme myös joskus harkita 6 (tai miksei vaikka 8) tunnin sarjaakin, sen verran kivaa tuo suunnistus eilen oli!

Oletko sä kokeillut rogainingia vai tuliko laji sulle tutuksi vasta tästä tekstistä? Voisitko mennä kokeilemaan? 

Nopeutta jalkoihin?

Läpi mun oman juoksuharrastuksen mua on vaivannut yksi asia; mä en osaa juosta kovaa. Mä nautin juoksemisesta, ja usein pysyttelenkin omalla mukavuusalueellani. On siis ihan loogista, ettei tuota vauhtikestävyyttä tai nopeutta oikein tällöin pääse keihttymään. Tähän asti olen ollut ihan tyytyväinen tilanteeseen, mutta nyt olen alkanut haluamaan lisää kehitystä omaan tekemiseen. Tarkoitan nimenomaan vauhtikehitystä ja kehitystä juoksijana. Koen kyllä, että pitkäkestoisen rasituksen sieto on kehittynyt, ja nykyisin yhä pitempikestoiset suoritukset eivät tunnu niin raskailta tai vaivalloisilta kuin aiemmin, kunhan vain saan energiaa tankattua kehooni. Eli ei mua matka tapa, vaan se vauhti!

Mä en koskaan ole ollut kovin nopea tai räjähtävä. salibandyssä usein vikkeläjalkaiset hyökkääjät pääsivät ohitseni, jos olin myöhässä tilanteessa. Kesätreeneissä olin aina hitaimpien joukossa, jos tehtiin spurtteja. Ketteryysradoilla olin aina hitaimpia, samoin hypyissä aina huonoin. Mutta heti kun treeni alkoi painottua kestävyyspuoleen, oltiin enemmän mun vahvuuksilla. Cooperissa en ollut hitain ja porrastreenissä jaksoin mennä ylös ja alas useita kymmeniä kertoja. Sama meininki jatkuu yhä, vaikka laji on vaihtunut. Mä olen selvästi sisukas selviytyjä, ja haenkin uusia haasteita ennemmin aina yhä vaativamman tai pidemmän matkan puitteissa tai sitten täysin uusista lajeista, kuten tänä vuonna triathlonista ja polkujuoksusta. Mä laitan ennemmin tavoitteeksi jonkin täysin uuden jutun, kuin vaikka juosta maraton tai puolimaraton tiettyyn aikaan. Mun on jotenkin helpompi motivoida itseäni treenaamaan kovaa johonkin suureen kestävyystapahtumaan, kuin pyrkiä juoksemaan lenkkejä tiettyyn aikaan.

Nyt olen kuitenkin päättänyt, että tahdon vauhtia lisää. En millään usko, että tästä omasta kropasta olisi kaikki jo sen saralla otettu irti. Mä haluaisin juosta kovempaa. Vaarojen maratonin jälkeen aloitankin nopeus- ja voimatreenin, jotta saisin jaloistani paremmat juoksua ajatellen. Mistä tämä tuli mieleeni yhtäkkiä? No eilisestä Helsinki Trail Running Clubin järjestämästä Sprint Cupin osakilpailusta, jossa olin mukana. Matkana oli 5,6km sisältäen polkuja, pitkospuita, avokallioita, jyrkkiä mäkiä ja laskuja sekä tasaista pururataakin. Ja minä puuskutin, reidet meni hapoille ja vauhti oli silti lähes nolla! Mutta voi vitsit, oli se silti kivaa, vaikka rankkaa olikin. Mä olin selkeästi heikoimpien juoksijoiden joukossa tuolla osakilpailussa, mutta se ei haitannut ollenkaan. Vastaanotto oli silti hyvää ja maalitarjoilut mahtavat! Reitti oli merkitty hyvin, joten eksymään ei päässyt. Ihanaa, kun ihmiset viitsivät vapaaehtoisesti järjestää tällaisia tapahtumia toisille. Tuolla kuitenkin tajusin, kuinka kivaa olisi päästä vähän lujempaa ja ennen kaikkea ketterämmin noita lyhyempiäkin lenkkejä! Mulla on yleensä niin, että mitä lyhyempi matka, sitä vaikeampaa mulla on. Mutta hei, ei muuta kuin treeniä, treeniä vaan, niin eiköhän sitä kehitystä tule! Nimenomaan tahtoisin olla entistä ketterämpi, ja sitä kautta poluilla paremmassa iskussa. Uskon, että kun vauhtia tulee poluilla lisää, niin sitä tulee takuulla siten myös tasaisella maantiellä!

Kuva: Niko Reinikainen (Sprint Cup HTRC)

Olen ajatellut, että loppuvuosi maratonin jälkeen menisi lyhyeiden ja terävien lenkkien parissa. Toki aion kyllä pitää viikottaista pidempää treeniäkin ohjelmassa ihan tulevaa vuotta silmällä pitäen, mutta pääpaino on lyhyissä lenkeissä ja voimaharjoittelussa. Huomaan usein reisieni olevan "tyhjät" raskaampien lenkkien aikana ja niiden jälkeen, ja tätä tunnetta haluaisin poistaa enemmän. Uskon, että juoksua tukeva terävä jalkatreeni saa reisiin vähän lisää voimaa ja räjähtävyyttä. Jaksaisin ehkä kivuta enemmän mäkiä ylös.. ehkä! Ei tämä kuitenkaan niin vakavaa edelleenkään ole, kunhan vain mietin, miten voisin jatkossa itseäni kehittää. Oma hyvinvointi ja liikunnasta nauttiminen tulee jatkossakin olemaan itselleni kaikkein tärkein asia. Edelleenkään en halua rakkaasta harrastuksestani pakkopullaa!

Mietittekö te, miten voitte itseänne kehittää treenatessa? Riittääkö sulle, että nautit liikunnasta, vai haluaisitko olla koko ajan parempi ja parempi? Motivoiko kehittyminen vai päinvastoin? Onko sulla vinkkejä mulle nopeuden lisäämiseen? ;)

Oikein aurinkoista viikonloppua kaikille! Ottakaa ilo irti lämpimästä syksystä!

Vaarojen maraton lähestyy!

Iiks!! Neljän viikon päästä Kolin reissu on jo ohi. Reissu, jota on suunniteltu jo lähes vuoden ajan. Kaikki lähti liikkeelle viime vuoden syksyllä, kun ystäväni heitti ilmoille ajatusta Nuuksio Classic -polkumaratonista. Samoihin aikoihin juostiin Vaarojen maraton, jota seurasin parista blogista. Menin heittämään ajatuksen ilmoille siitä, ja eihän yllytyshullu-ystäväni jättänyt tarttumatta siihen, ja niin kaksi pähkähullua ystävystä oli tarttunut uuteen haasteeseen! Tammikuussa kaikki konkretisoitui, kun varasimme ystäväni ja puolisoidemme kanssa mökin Kolilta. Todellinen jännitysnäytelmä saatiin käydä kesäkuun ensimmäisellä viikolla, kun joukko polkujuoksusta innostuneita ihmisiä taisteli 720 paikasta Vaarojen maratonille. Uusintayrityksen jälkeen saimme kuin saimmekin paikat vahvistettua molemmille, ja todellinen matka kohti suurta seikkailua alkoi! Itselläni oli kesäkuussa paljon mietittävää urheilurintamalla, kuten Vantaan triathlon ja Jukolan Venlat. Niiden jälkeen pidin käytännössä tauon liikunnasta juhannusviikolla, jonka jälkeen pikkuhiljaa aloittelin uutta treenijaksoa, joka tähtäisi Vaarojen maratonille. Silloin ajatus maastomaratonista tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, mutta nyt, kun aikaa h-hetkeen on enää alle kuukausi, alkaa pieni jännitys nousta pintaan. Mihin mä olen lupautunut?!

Vaarojen maraton ei ole mikään leikin asia. Vaarojen maratonilla kertyy yhteensä 1350 nousumetriä, eli enemmän kuin meidän lähes piikkisuoralta tuntuneessa Alppivaelluksessa. Matka on pitkä ja vaativa, mutta en silti usko, etteikö hyvällä valmistautumisella siitä voisi päästä läpi. Siltikään en aluksi uskaltanut katsoa reittikuvausta tai profiilikarttaa, mutta luin kyllä viime vuoden raportteja eri blogeista. Jokainen oli kaikesta huolimatta päässyt maratonin läpi, joten miksi en minä voisi päästä?! Toki tiedostan, että Vaarojen maratonista tulee takuulla yksi elämäni kovimmista fyysisistä haasteista ja varmasti matkalla saa myös käydä kovaa henkistä taistelua. Minä haluan silti olla se voittaja, joka kipuaa sinne Ukko-Kolin huipulle vielä viimeisillä voimillaan. Haluan selviytyä tästä seikkailusta!

Vaarojen maratonin reittiprofiili. Lähde: vaarojenmaraton.fi

Tavoitteiden eteen on tehtävä töitä, ja niitä minä olen tehnytkin. Päätin jo keväällä, että en tule juoksemaan väkipakolla useampia lenkkejä viikkoon, vaan jatkan hyvää monipuolista linjaa. Juoksun lisäksi treeniviikkoihin on kuulunut pientä lihaskuntoa, suunnistusta, pyöräilyä ja muita satunnaisia lajeja, kuten uintia tai vaellusta. Juoksua olen harrastanut keskimäärin ehkä 3-4 kertaa viikossa, ja tämä on toiminut hyvin. Yleisten treenituntien määrää olen nostanut pikkuhiljaa aiemmasta, ja se on ylipäätään tehnyt mulle hyvää. Mä tykkään treenata! Kunhan vain tekee monipuolisesti, niin ei ainakaan mulle ole tullut rasitusvammoja tai kyllästymistä. Suunnistuksesta on takuulla hyötyä myös Vaarojen maratonille, vaikka en minä rehellisesti sanottuna sen vuoksi ole 1-2 kertaa viikossa rasteja käynyt etsimässä, vaan ihan siksi, että nautin siitä suunnattomasti! Hienoa vain, että nämä lajit tukevat toisiaan!

Mitä olen sitten muuttanut treenailussani kohti maastomaratonia? Muutaman rehellisen mäkitreenin lisäksi pääosan pitkistä lenkeistä olen tehnyt maastossa, siis ainakin puolet. Lisäksi Snowflakes-seikkailu oli hyvä pitkä harjoitus (joskin pyörällä) Vaaroja ajatellen. Nyt ihan tässä viime viikkoina olemme tehneet pari ylipitkää yli 20 kilsan maastolenkuraa, joihin aikaa on mennyt kolmen tunnin molemmin puolin. Maastossa juoksu on toki raskasta ja hidasta, mutta loppujen lopuksi ne eivät ole niin rasittavia, kuin katujuoksut. Jalat eivät mene samalla lailla jumiin tai lonkkia ei ala kolottaa parin tunnin juoksun jälkeen, niin kuin mulla tapahtuu välillä katujuoksussa. Maastossa juokseminen on lempeää nivelille, mutta toki siinä saa olla tarkkana askelluksen kanssa. Joka tapauksessa nämä pitkät lenkit ovat olleet ihan mun lemppareita tässä Vaarojen maratonin projektissa!

Eilen olimme ystäväni kanssa juoksemassa taas Tutussa Pirttimäen maastossa. Mä olin suunnitellut meille reitin, josta tulisi noin 24 kilometrin matka. Reitillä oli hyväkulkuista polkua, pientä polkua, jyrkkiä nousuja ja upottavia soita. Aika meni kuin siivillä, kun taivalsimme polkuja pitkin ja höpöttelimme samalla kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ystäväni sanoi kuulleen jostain, että kaikkein paras vaikutus on liikunnalla, joka on kestoltaan yli 1,5 tuntia ja jonka tekee hyvässä seurassa. Mä olen samaa mieltä - ja siihen kun lisää vielä luonnon merkityksen ja sen läheisyyden, on kertakaikkiaan upea olo jo juostessa ja lenkin päättyessä. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä oli juuri sellainen sunnuntaiaamupäivä, jota parempaa ei voisi olla! Mahtavaa, että olen hyvän ystävän kanssa matkalla yhdessä tässä projektissa, sillä toisen tuki ja ymmärrys ja tämän hulluuden huuman jakaminen siivittävät meidät vielä kohti sitä suurinta maalia.

Tosiaan, nyt on toisteksi viimeinen kova treeniviikko menossa, ja sitten alan keventelemään treeniä selvästi, jotta jalat olisivat mahdollisimman tuoreet maratonilla. Ajattelin vielä kirjoittaa teille vinkkejä, miten tankkaan pitkille polkujuoksuille, miten suunnittelen reitit , mitä varusteita mulla on ja mitä muuta kannattaa huomioida, jos tahtoo aloittaa polkujuoksua. Kiinnostaisiko se teitä?!

Energistä viikkoa kaikille! Ainakin aurinkoa piisaa täällä eteleässä ja kelit ovat erinomaiset! Nyt kannattaa lähteä juoksemaan, koska kohta ei tee niin paljon mieli laittaa lenkkareita jalkaan ja lähteä sinne räntään... nyt on vuoden parhaat juoksukelit, eikö? ;)

Ei mun tartte olla mikään punttimimmi

Seison ylätaljan edessä ja katselen muita. Yksi tekee etukyykkyä naama irvessä ja toinen istuu hieman epävarman näköisenä reiden ojentaja -laitteessa. Salillä käy monenlaista treenaajaa, joilla kaikilla on omat tavoitteet tai syyt treenata. Mä vilkuilen taljaa, ja mietin, että palautteluaika on varmasti mennyt sarjan välissä, vaikka todellisuudessa olen odotellut ehkä parikymmentä sekuntia. Hirveän vaikeaa pitää taukoa keskellä treeniä, kun kestävyyslajien fanina olen tottunut olemaan liikkeessä koko ajan. Totuus on, että raa'asta voimatreenistä saisi enemmän irti, jos pitäisi kunnon sarjatauot. Kaikesta näkee, että mä olen noviisi salin puolella, vaikka todellisuudessa olen salilla käynyt, enemmän ja vähemmän, varmaan kymmenisen vuotta. Teen viimeisen ylätaljasarjani loppuun ja mietin, mitä sitten tekisin. Vilkuilen kelloa.. "Äh, vasta 25 minuuttia treeniä takana.. vielä pitäisi hetki tehä jotain, että tulis järkevä treeni..", ajattelen.

Mun yleinen ongelma salilla on, että tylsistyn helposti. Perus treenisarjojen tekeminen puuduttaa mieltä, ja en saa siitä juuri minkäänlaista fiilistä - ainakaan verrattuna juoksulenkkiin. Välillä mä mietin, miksi ylipäätään käyn salilla. Vaikka kyllähän mä tiedän vastauksen. Haluan voida hyvin, ja siihen kuuluu hyvän peruskunnon lisäksi myös kohtuullinen lihaskunto. Haluan tunteni itseni edes vähän voimakkaaksi ja jaksaa kantaa painavia laukkuja. Kyllä salitreeni myös paikoitellen tuo mulle hyvän olon tunteen. Jos saan koko kropan tärisemään, on salitreeni tuottanut kaivatun fiiliksen. En mä siis väkisin itseäni väännä salille, ja mulle riittää hyvin kertakin viikkoon salitreeniä.  Ei mun tarvitse väkisin käydä montaa kertaa viikossa salilla vain siksi, että se on nyt niin in. Sitten mä ainakin tylsistyisin salitreeniin.

Hesari kirjoitti joku aika sitten siitä, miten endorfiinihumalaan pääsee. Jutussa kerrotaan, kuinka yleensä aerobinen liikunta aiheuttaa parhaiten hyvän olon tunteen, sillä syke pysyy tasaisesti ylhäällä. Salitreeni puolestaan ei tästä syystä ole välttämättä paras keino aiheuttamaan endorfiinihumalaa. Toisaalta joillekin pelkkä joogan tuoma keskittyminen voi aihuttaa vastaavanlaisia hyvän olon tunteita, eivätkä kaikki jää koukkuun fysiologiseen hyvän olon tunteeseen. Vaikka minä olenkin tekstin kuvailema perushölkkäpirkko, joka todellakin kuvaa maratoonin synnyttävää tunnetta taivaalliseksi, on silti mielestäni erityisen tärkeää, että jokainen löytää sen oman hyvän olon tunteen liikunnasta, oli se sitten joogan tuoma rauha kehossa ja mielessä tai rankka crossfit-treeni. Kun liikunnasta nauttii, siihen jää helpommin koukkuun. Ja koukkuun jääminen on vain ja ainoastaan hyvä juttu, jos osaa pitää harrastuksen kanssa jalat maassa ja treenata itselleen sopivia määriä. Tällöin liikunta tuo energiaa ja iloa elämään.

Mä olen löytänyt omat juttuni, ja liikunta on säännöllinen osa elämää. Mä tykkään tavoitteista, mä tykkään kestävyysliikunnasta ja mä tykkään haasteista. Mä tykkään myös kovatempoisesta salitreenistä tai crossfit-treenistä. Mä tykkään selkeästi, kun syke pysyy korkealla koko ajan. Mä tykkään kun tulee hiki! Mä tykkään myös liikkua ulkona. Mutta pitääkö mun välillä haastaa itseäni myös mukavuusalueen ulkopuolelle? Ei ehkä pitäisi, mutta kyllä se kannattaa. Mukavuusalueelta poistuminen voi välillä poikia ihan uudenlaisia tuntemuksia. Ehkä se salitreeni ei tänään tunnukaan niin pitkävetiseltä? Ehkä tänään saan sen sali-flow'n päälle? Ehkä arvostan huomista juoksulenkkiä taas enemmän, kun olen käynyt pumppaamassa rautaa välissä?

Onneksi mulla on myös hyviä salitreenikavereita. Tänään olin Tiinuskan kanssa tekemässä hänen suunnittelemaan korkeatempoista salitreeniä SATSilla. Treeni oli ihan napakymppi, sillä hiki virtasi, endorfiinit jylläsivät ja hymy irtosi treenien välissä ja viimeistään treenin jälkeen. Onneksi mun ei tarvitse tylsistyä yksikseen usein salilla, sillä yksin en saa vain vastaavaa kovatempoista salitreeniä aikaiseksi. Viikko sitten tylsistyin todella niiden painojen edessä, kun ei ollut treenikaveria. Tänään mieli ja fiilis oli ihan toista luokkaa! Punttaaminenkin voi olla kivaa, kun tekee sitä omalla parhaalla tyylillä! Ei tarvitse vääntää niitä kolmea erilaista hauiskääntöä, jos ei halua. Ei tarvitse tehdä, koska muutkin tekee tai koska on pakko olla niin fitness. Jokaisesta jutusta kannattaa löytää se oma ilo ja tekemisen meininki. Eikö vaan?

Oletteko te löytäneet oman juttunne, endorfiinikoukkunne? Vai haetteko sitä vielä? Poistutteko helposti mukavuusalueelta?