"Juoksusta ei koskaan tuu mulle sitä ykkösjuttua"

 Mä tiedän, että lukijoideni joukossa on niin kokeneempia juoksijoita kuin aloittelijoitakin. Itse en koe olevani enää aloittelija, mutten mikään superkokenutkaan juoksija... koen silti, että voisin omalla tarinallani rohkaista kaikkia, oli tavoitteena sitten kunnon kohotus, 10km:n juoksu tai maraton, matkallaan kohti omia unelmia. Korostan, että olen kuntoilija, eikä minulla ole tavallaan kipailullista viettiä ketään muuta, kuin itseäni kohtaan!

Lähde: weheartit.com

No, kuten olen kertonut, minä olen ollut aina kohtuullisen liikunnallinen. Olen pelannut jalkapalloa 7-vuotiaasta alkaen, ja 11-vuotiaana kuvioihin tuli salibandy. Pallopelit olivat siis minun juttuni lapsena. Sählyn pelaamisen lopetin parikymppisenä, johon asti se oli hallinnut minun elämääni, sillä peliurani lisäksi ehdin valmentaa 3 vuotta pieniä poikia. Muuta lajeja tuli lähinnä kokeiltua salibandytreenien kautta, kuten kuntosalia. Lenkkeily oli kuvioissa lähinnä kesäisin kunnonkohotuskaudella sekä alkulämmittelyn ominaisuudessa. Kuitenkin kunto oli kohtuullinen, ja osa juoksutreeneistä oli todella rankkoja. Rankimpana treeninä salibandyn kesätreeniajoilta muistan seuraavan setin: 1km 50% vauhdilla + 1km 70% vauhdilla + 1km 30% vauhdeilla, ja tämä toistettiin neljä kertaa!! Eli kuntoa on ollut...

No, mitä sitten kävi kun lopetin salibandyn? Kuten arvata saattaa, jämähdin laakereilleni. Kuinka vaikeaa olikaan lähteä liikkumaan, kuin ekaa kertaa oikeastaan ikinä minulla ei ollutkaan "pakollisia treenejä". Multa meni varmaan pari vuotta, etten juuri tehnyt mitään.. satunnaista liikkumista lukuunottamatta. Kunto laski, painoa kertyi... Pikkuhiljaa etsin omia lajeja, ja yhden kevään kävin jumpassa, jota en kuitenkaan kokenut omaksi jutukseni. Muistaakseni syksyllä 2009 aloin lenkkeillä satunnaisesti. Lenkit olivat noin 40 minuutin mittaisia, joista juoksin osan matkasta, ja osan kävelin.. aina mietin, että vielä juoksen "tuonne lampputolpalle" tai "tuon puun kohdalle" .. eli siis matkat, joihin itseni tsemppasin, oli todella lyhyitä pätkiä. Ei toivoakaan pitkästä yhtenäisestä lenkistä. Kimmon kanssa juostiin, ja hän aina tsemppasi mua loppuun :)

Jouluna 2009 sain Suunto T3C -sykemittarin, josta tuli mun lenkkikaveri. :) Pikkuhiljaa lenkit lisääntyivät ja sain jotenkin kiinni taas säännöllisestä liikunnasta ilman pakkopullaa. Vuosi 2010 oli varmaan se mun käännekohta tässä elämässä.. valitettavasti en muista tarkalleen, miten kuntoni kasvoi, ja milloin juoksin minkäkin pituisen matkan, mutta muistan ainakin, että kesällä tehtynä Pärnun matkalla mulla oli lenkkarit mukana, ja juoksin varmaan jonkun 50 minuutin lenkin siellä.. joten lenkkeily oli silloin jo osana elämää, ja paino oli lähtenyt laskusuuntaan. Kevään ja kesän 2010 pääsääntöiset lenkit olivat 40-50 minuuttia hölkäten, ja muuna liikuntana oli sähly sekä tanssimattopelailu.

Kuten olen kertonut, niin liittyminen SATSiin marraskuussa 2010 on ollut tärkeä päätös mun elämässä. Kuntosalista ja ennenkaikkea ryhmäliikunnasta tuli mulle henkireikä. Mä kävin spinningissä, pumpissa, combatissa ja energy-jumpassa säännöllisesti. Lenkillä tuli käytyä kerran viikossa, aina lenkkiä vähän pidentäen. Tällöin pisimmät lenkit oli jotain 10km:n luokkaa.

Tammikuussa aloin haaveilla puolimaratonista, ja kun 31.1.11 juoksin elämäni silloin pisimmän lenkin, yli 12km, päätin että osallistun kevään HCR:lle. "Nyt tai ei koskaan!" mietin.. juoksin koko kevään noin kerran viikossa muun liikunnan ohella. Kerran lenkillä ollessani Kimmon kanssa sanoin, että "on tämä lenkkeily ihan kivaa, muttei tästä koskaan tuu mulle sitä ykkösjuttua, jota teen ja muita teen tän ehdoilla".. hah. JOOPAJOO, kuinkas kävikään?! Tein pari viikkoa ennen HCR:ia pisimmän lenkkini, 15km, ja uskoin, että puolimaraton menee hyvin, koska sen viimeisen 6km menee vaikka sisulla. Juoksu tuntui tuolloin melko hyvältä, mutta paljon raskaammalta, kuin 15km:n juokseminen nyt! Toukokuussa sitten juoksin ensimmäisen puolimaratonini aikaan 2.07 :) Kun ylitin Olympiastadionin maalin, kyynel tuli silmääni.. olin haastanut itseni puolikkaalle, ja onnistunu siitä. Ja kaikkein olennaisin oli se, että MÄ INNOSTUIN JUOKSEMISESTA.

Salaa aloin haaveilla kokonaisen juoksemisesta, ja tähtäsinkin siihen harjoittelulla, vaikken sitä kenellekään myönnä. Puolikkaan jälkeen oli "helppo" kasvattaa lenkkien mittaa noin 18-20km:iin, ja pikkuhiljaa juoksumäärät olivat jotain 40-50km viikossa. Pisin lenkki ennen syksyn maratonia oli 24km, jonka jälkeen tein noin kuukausi ennen maratonia ilmoittautumisen Espoon rantamaratonille, jossa juoksin siis upeassa syysilmassa maratonin aikaan 4.23 ilman ihan hirveitä ongelmia (toki mulla tuli kramppeja yms., mutta uskon sen olevan aika pientä...)! Fiilis oli huippu, ja ennen kaikkea, mä ylitin itseni! En vain siinä, että juoksin maratonin, vaan siinä, että juoksusta tuli mulle se ykkösjuttu ;)

Mä en tahdo tällä tekstillä yllyttää ketään juoksemaan maratonia. Se olkoon jokaisen oma päätös, sillä maraton on kova koetus elimistölle. Siihen pitää valmistautua huolella harjoittelemalla, pitämällä sopivan lepojakson ennen juoksua, tankkaamalla oikein ja ennen kaikkea palautumalla sen vaatimalla tavalla! Jokaisen pitää antaa itselleen aikaa toipua koetuksesta! Teen kyllä postauksen näistäkin jutuista, mutta tuota palautumista ei voi ainakaan ensikertalaisille korostaa liikaa.. ja hei, oli matka sitten 10km tai puolimaraton, jokaiselta tosissaan juostulta tapahtumalta tulee palautua kunnolla!

Tässä oli lyhykäisyydessä tarinani, miten minusta, "vihaan juoksemiseta" -tyypistä tuli lähes nollakunnosta kuntomaratoonari! Juoksemisessa parasta on se, että oman kunnon kohominen näkyy niin helposti ja nopeasti, varsinkin alkutaipaleella. Nauttikaa aloittelijat siitä täysin rinnoin! :) Lisäksi mun tarina varmaan kannustaa muistakin harrastamaan juoksua tukevia lajeja kuntoa kohottaakseen! Mulla peruskunto puolikkaalle kasvoi yhtälailla jumpissa kuin lenkkipolullakin.. tärkeintä on, että liikuntaa tulee harrastettua, ja sitähän tulee harrastettua silloin, kuin se on tarpeeksi monipuolista ja mukavaa! Liikunta on nautinnon asia, henkireikä.. ei pakkopullaa! Jos ei tee mieli lähteä lenkille, älä lähde! Mene huomenna... ;)

Toivottavasti tarinani oli kannustava, ja että edes joku jaksoi lukea sen loppuun asti. :)

Antoisia lenkkejä kaikille! :)